"Aiotteko kuolla?" jatkoi Svante Horn.
Samallainen vastaus.
"Tahdotte puhutella minua?"
"Tahdon, tulkaa likemmäksi, minä tahdon puhua!"
Hän osotti kädellään tuolia; mutta parooni ei näkynyt ymmärtävän viittausta. Hän jäi oven viereen seisomaan.
"Vasten tahtoani olen tullut teitä vaivaamaan", lausui Elisabet; "minä kyllä olen tottunut hevosta ohjaamaan, mutta tällä kertaa en onnistunut… Luulin että tämä yö olisi minun viimeinen, mutta minä huomaan että Herra on armollinen ja suo minulle vielä aikaa…"
Parooni, joka kaiketi oli odottanut jotakin aivan toista, sen käsityksen mukaan, mikä hänellä oli naisista, teki Elisabetin puheen alussa kädellään poistavan liikenteen, mutta astui nyt pari askelta häntä likemmäksi. Elisabet puhui suoraan ja rivakkaasti. Tämä oli jo jotakin, joka miellytti paroonia, mutta siihen lisäksi tuli ääni, joka osotti että puhuja epäilemättä oli ollut aiottu mieheksi, vaikka hän luonnon oikullisuudesta oli syntynyt naiseksi, ja sitten vielä sekin, että tämä nainen — oli sormuksen omistaja. Svante lähestyi sentähden, niinkuin jo mainittiin, pari askelta ja odotti puheen jatkoa, joka epäilemättä tulisi sisältämään sen ilonsanoman että Källeryd pian pääsisi vapaaksi odottamattomasta vieraastaan. Mutta Elisabet ei jatkanutkaan puhettaan aivan siihen suuntaan kuin parooni oli ajatellut.
"Minä tiedän, että te inhootte minun sukupuoltani", sanoi Elisabet, "ja siinä olette oikeassa. Sentähden olen harmissani siitä että minun on täytynyt käyttää hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne; olisin mieluummin tahtonut vaatia teitä kaksintaisteluun, kuin…"
"Kaksintaisteluun!" huudahti parooni, voimatta salata ihmetystään.
"Onko se teistä niin kummaa?" jatkoi Elisabet mitä tyyneimmällä äänellä. "Antakaa minulle pistooli… se on tuolla hattuni vieressä; no, vähän nopeammin, jos saan pyytää."