Svante Horn ei uskonut korviansa. Koneentapaisesti otti hän pistoolin ja antoi sen kummalliselle naiselle. Tämä tutki pistoolin latinkia ja sankkiruutia, ikäänkuin olisi hän koko ikänsä vain harjoittanut sotilaan toimia.
"Tuossa on naula seinässä", sanoi hän, "katsokaa nyt, parooni, minä lennätän kuulan siihen."
Hän viritti pistoolin, laukaisi ja oli tavannut naulan pään. Kuula putosi litistyneenä lattialle.
Välinpitämättömästi heitti hän pois pistoolin ja paroonin seisoessa suu ammollaan, jatkoi hän: "kentiesi ammuin nyt pään pois epäluuloltanne, parooni Svante… Yhdentekevä, jalkani ei ole taittunut, tunnen voivani paremmin… Parin päivän kuluttua jätän minä Källerydin, jos Jumala tahtoo. Olen kumminkin iloinen siitä, että olen saanut nähdä miehen, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan."
Tämä viittaus sai paroonin tointumaan. Hän oikaisi itseään ja sanoi:
"Sormus?"
"Vai niin, sormus", lausui neiti Elisabet; "arvasinhan sen… pahapa vain, että esine tuli näkyviin, sillä minä olen ylpeä, tietäkää se, parooni Svante, ainakin yhtä ylpeä kuin te; en olisi tahtonut pakoittaa teitä luopumaan tavoistanne, kun en itse voinut tehdä sitä… Yhdentekevä, se on armolahja… Ja koska niin tahdotte, niin olkoon menneeksi, että sormus on vetänyt minut luoksenne… Mitä siitä tahdotte?"
"Nähdä sen", sanoi parooni äänellä, joka värisi liikutuksesta.
Neiti Elisabet Corelia irroitti kaulastaan silkkinauhan, jossa sormus riippui, ja oijensi sen paroonille.
Kun tämä vastaanotti pienen kapineen, oli hänen kasvoissansa jotakin hartaudellista. Hän meni akkunan luo ja tutki siellä sormusta. Kauan hän siinä viipyi, ja kun hän viimein kääntyi, olivat hänen silmänsä täynnä kirkkaita kyyneleitä.