"Kuinka olette te tulleet säilyttäneeksi tämän mitättömän kapineen?"
"Olen pitänyt sitä muistona veljeltäni."
Svante Horn seisoi kauan mitään sen enempää kysymättä. Elisabetin harmaat silmät seurasivat tarkkaavasti ja herkenemättä vähintäkin väräystä vanhan kaarlolaisen arpisissa kasvoissa. Hän aavisti että hänen kohtalonsa riippui enemmän sormuksen voimasta kuin niistä miehuullisista taitavuuksista, joiden oppimiseen hän oli uhrannut vuosikausia. Vielä kerran katseli Horn sormusta, punnitsi sitä kädellään ja loi sitten silmänsä ulos sinistä taivasta kohden, ikäänkuin olisi sieltä kauan sitten poismenneitä olentoja hänelle kangastanut.
Sitten kääntyi hän ja sanoi:
"Tähän sormukseen liittyy lupaus."
"Vai niin", vastasi Elisabet jörömäisesti.
Mutta juuri tämä jörömäisyys, jonka takana oli välinpitämättömyyttä ja nähtävästi myös oman hyödyn pyytämättömyyttä, teki päättävän vaikutuksen parooni Horniin.
"Sormus puhuu minulle, ja minä teen, mitä se käskee", sanoi hän neiti
Elisabetille.
"Ja mitä käskee sormus?" kysyi neiti.
"Se puhuu ja käskee teidän kauttanne, neiti", sanoi parooni vakavalla äänellä.