"Minkä?"
"Etten koskaan ottaisi vastaan suurempaa lahjaa kuin työlläni voisin palkita."
Vastaus miellytti paroonia; hän avasi veräjän, meni tytön luo ja puristi hänen kättään. Sitten teki hän kysymyksiä hänen isästään, ja kun hän hänessä selvään tunsi miehen, jolle hän oli sormuksen antanut, sanoi hän:
"Tiedä, tyttö, että sormukseen liittyy muisto, jota ei vanha Svante Horn konsanaan unohda… Sormuksen kantoi muinen nuori neiti, joka kerran oli minulle kallis… Jos hän olisi elänyt, niin… mutta hyvä on, niinkuin on. Hän antoi minulle sormuksen, kun alhaisena sotamiehenä antausin ratsumieheksi Smoolannin rykmenttiin. Kun sitten sota alkoi autuaan kuningas Kaarle-vainajan aikana" — tässä paljasti parooni Svante päänsä ja Lindbom teki samoin — "kuoli hän ja minä tein lupauksen pysyä hänelle uskollisena. Klissowin tappelussa pelasti isäsi minun henkeni; en tuntenut häntä ja annoin hänelle sormuksen, kun minulla ei ollut muuta antaa, ynnä lupauksen että missä ikinä hän minua tapaisi ja näyttäisi minulle sormuksen, minä antaisin hänelle, mitä hän pyysi. Isäsi rinnassa, tyttö, tykytti sydän, johon ei vedä vertoja" — kenenkään —. aikoi hän sanoa, mutta hän sanoi: "muun, kuin ystäväni Lindbomin… Sinä sentähden et saa kieltää minua antamasta sinulle myötäjäislahjaa sinun hääpäivänäsi…"
Tämän sanottuaan kääntyi parooni ja lähti kiireesti pois, ikäänkuin hämmästyneenä siitä että niin kauan oli puhunut "hameelaisen" kanssa. —
Mutta syksyllä vietettiin Svenin ja Märtan häät Tukholmassa. Rouva Sidonia oli, näet, kohta ilmoittanut ettei niin ylhäisen neidin sopinut asua hänen matalan kattonsa alla. Märtan oli sentähden täytynyt muuttaa Näsin pappilasta, mutta Lindbomin välityksellä oli hän hänen sisarensa luona saanut tilapäisen kodin. Lindbom saapui itse häihin ja toi mukanaan parooni Svanten myötäjäislahjan, jommoisenkin rahasumman, jolla Sven pääsi alkamaan kauppaliikettä Ruotsin pääkaupungissa.