Se sisälsi että häntä, neiti Elisabetia, oli petetty, ja että hän sentähden oli tullut pettäneeksi parooia; että Märtta oli sormuksen oikea omistaja.
"Hm!" mumisi parooni; "hänessä on kumminkin hitusen rehellisyyttä."
Parooni Svante näytti liikutetulta. Kauan seisoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. Vihdoin oijensi hän itseään ja käski, viittauksella Märtan tulemaan hänen luoksensa. Ja ujosti lähestyi Märtta häntä niin likelle, että saattoi kuulla häntä ja tulla kuulluksi, puhumatta liian äänekkäästi. Tiedusteltuaan oliko tyttö todella sormuksen omistaja ja tultuaan vakuutetuksi siitä, sanoi parooni:
"Sinä tahdot siis Källerydin?"
"En", vastasi Märtta.
Sven meni hänen luokseen, auttaaksensa häntä. Parooni uudisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen.
"Etkö huoli Källerydistä, tyttö?"
Ei, Märtta ei sanonut siitä huolivansa.
"Ja mistä syystä et siitä huoli?" kysyi parooni.
"Isäni, joka kuolinvuoteellansa antoi minulle sormuksen ja sanoi että onneni siitä riippui, liitti samalla siihen ehdon…"