"Lukekaa", sanoi hän sitten ja antoi paperin Lindbomille, lisäten, kun tämä oli ehtinyt allekirjoitukseen: "Onko se semmoinen kuin tahdotte?"
Lindbom nyykähytti myöntävästi päätään, mutta neiti meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Te olette minun mieleisiä miehiä", sanoi hän. "Jumala armahtakoon niitä, jotka ovat saaneet tämän kaiken aikaan… Olin ajatellut asiaa aivan toiselta kannalta, mutta varma on" — lisäsi hän ja hänen harmaat silmänsä säkenöivät, kun hän ne iski rouva Sidoniaan — "että niitä löytyy, jotka Källerydiin nähden pettyvät suuremmassa määrässä kuin minä."
Sen sanottuaan meni hän ulos ja heitti oven kiinni kolauksella.
Toiset seurasivat häntä.
Pihalla oli neiti Elisabet jo noussut hevosensa selkään; samassa ryntäsi hän eteenpäin, mutta pysähtyi veräjän luona, kun näki edessään itse parooni Svanten. Vanha kaarlolainen seisoi siinä veräjän toisella puolella jäykkänä ja kylmänä ja loi silmänsä milloin naisratsastajaan, milloin Lindbomiin, milloin toisiin, jotka esiintyivät tämän takana. Neiti Elisabet oijensi kätensä paroonille ja sanoi:
"Hyvästi, parooni Svante, emme enää näe toisiamme… mutta minä lainaan hevosenne ensimäiseen kestikievariin!"
Sen sanottuaan kannusti hän hevosta, antoi sen hypätä sujauttaa veräjän yli ja katosi kohta näkyvistä.
Parooni seisoi siinä yhtä ällistyneenä kuin toiset, yhä edelleen kuitenkin mielessänsä raamatun lause, johon Lindbom oli viitannut. Hän alkoi jo puhua siitä, kun Lindbom lähestyi, mutta tämä sanoi:
"Ei, ei!… neiti on vähemmän syyllinen kuin eräs toinen. Mutta hän, joka oli tulemaisillaan näiden kujeiden uhriksi, hän, joka on sormuksen oikea omistaja — hän seisoo tuossa", ja Lindbom osoitti sormellaan Märttaa, samalla kun hän paroonille antoi neiti Elisabetin kirjeen.