Vaikea on sanoa, olisiko hän ensinkään tullut turvautumaan sormukseen, jollei hänellä olisi ollut niin oivallinen neuvonantaja ja kiihottaja hurskaassa ja kaikkea hyvää harrastavassa ystävässään, rouva Sidoniassa, jonka kumminkin oli täytynyt käyttää koko neronsa, saadaksensa ystäväänsä ja myöskin itseään uskomaan, että petos ei ollut muuta kuin pieni viaton ja luvallinen kuje. Rouva Sidonia, joka nyt vihdoin sai suunvuoroa, koetti innollisesti antaa asialle tällaisen muodon.
Mutta Lindbom rypisti silmäkulmiaan; hän ei ensinkään näyttänyt ymmärtävän tuollaisten kujeitten viattomuutta.
"Källerydin parooni on liian hyvä tullaksensa petetyksi", sanoi hän. "Minä uudistan kysymykseni: jatketaanko asiaa vielä pitemmälle, vai tehdäänkö sovinto, neiti Elisabet?"
Elisabetin kasvot saivat takaisin lujat piirteensä, kun hän huomasi ettei paremmalla hinnalla päässyt. Hän meni sentähden Lindbomin luo, taputti häntä olkapäälle ja sanoi päättävästi:
"Sovinto, sovinto, vanha poika… sehän on päivän selvä asia! Meistä kyllä tulee hyviä ystäviä, kun minä kerran tulen Källerydiin, olkaa siitä varma."
"Källerydiin ette enää tässä maailmassa tule!" sanoi Lindbom.
Mutta nyt joutui neiti Elisabet raivoon. Kävihän se päinsä, niinkauan kuin hän luuli ettei kysymys koskenut Källerydiä, vain ainoastaan miten hän oli joutunut tuon kirotun sormuksen omistajaksi, jonka oikeasta merkityksestä hän ei luullut Lindbomin mitään edes aavistavan, vaikka hän juuri sormuksen avulla oli päässyt paroonin puheille. Elisabet oli kumminkin siksi miehekäs, ettei hänen hämmästyksensä purkautunut kyyneleihin ja valitushuutoihin; hän pani kädet ristiin rinnallensa ja istuutui, tahi paremmin, vaipui istumaan tuolille, josta hän vasta ikään oli noussut. Siinä sitten istui hän ison aikaa otsa rypistyneenä ja silmät suljettuina. Kun hän vihdoin oli hiukan rauhoittunut, sanoi Lindbom:
"Hyvän isäntäni tähden soisin että koko tämä ikävä asia joutuisi unohdukseen ja ettei siitä enää virkattaisi sanaakaan. Parooni Svante surisi itsensä kuoliaaksi, jos hän tietäisi, kuinka pahasti häntä on petetty. Sentähden kirjoittakaa hänelle kirje ja tunnustakaa että… että olette tahtoneet vain koettaa häntä, nähdä onko hän todella semmoinen, jommoiseksi häntä maine sanoo: yhtä luja sanassansa, kuin naisten vihaaja… Jos sen kirjoitatte, niin lupaan minä olla virkkaamatta mitään siitä, mitä tiedän, eikä kukaan voi syyttää teitä mistään kunniatanne loukkaavasta. Muussa tapauksessa…"
"Topp!" huudahti neiti Elisabet; "tänne kynä ja paperia."
Sven kiiruhti hankkimaan, mitä neiti pyysi, ja Elisabet istuutui kirjoittamaan.