Neiti Elisabet säpsähti, mutta rouva Sidonia kohotti kätensä, ikäänkuin huutaakseen taivasta todistajaksi siihen loukkaukseen, johon toisen palvelia tekeytyi syypääksi hänen kodissaan.
"Mistä häpeästä?" kysyi neiti Elisabet, kun oli ehtinyt tointua ensimäisestä hämmästyksestään.
"Varkauden häpeästä?" kuului ykstoikkoinen vastaus; ja kun neiti Elisabet näytti aikovan ryhtyä oikein korkealle lentävään puolustuspuheeseen, lisäsi Lindbom yhteen ääneen:
"Ei, ei… ette sillä voita mitään, ei mitään… minulla on todistukset taskussani… Täällä asuu vielä toinenkin tyttö… Missä hän on?"
"Märtta?" huusi Sven kovalla äänellä, pitämättä lukua äitipuolestaan, joka koetti eellettää häntä.
Ja rouva Sidonian suureksi mieliharmiksi avasi Märtta samassa oven ja astui sisään keittiöstä suurtupaan nopeammasti kuin hänellä muulloin oli tapana.
"Neiti Märtta", sanoi Lindbom lempeästi hymyen, "tunnetteko tämän sormuksen?"
Märtta astui Lindbomin luo, katseli sormusta ja sanoi sitten hiljaisella äänellä ja punastuen: "tunnen."
"Vieläkö ajetaan asiaa pitemmälle?" kysyi Lindbom ja loi silmänsä neiti
Elisabetiin.
Elisabet puristi yhteen huulensa ja iski ääretöntä vihaa puhuvan silmäyksen kysyjään. Hän huomasi nyt selvään, että kaikki, mitä hän vuosikausia oli toivonut, että hänen pitkällisen työnsä hedelmä oli luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Hän kirosi itsessään sitä hetkeä, jona hän ensinnä oli kuullut puhuttavan sormuksen merkityksestä, joka oli saanut hänet poikkeamaan ennen tehdystä päätöksestään. Neiti Elisabet oli todella tahtonut voittaa omakseen Källerydin, mutta — rehellisellä tavalla: — miehekkäällä ja lujalla esiintymisellään.