Lienee neiti Elisabetin miehuullinen sydän tuntenut jotakin pelon tapaista, joka kumminkaan ei ole uskottavaa, tahi tahtoi hän päinvastoin näyttää, kuinka vähän häntä johti tällainen pelon tunne — oli miten oli, hän otti esiin pienen sormuksen ja oijensi sen punoksesta Lindbomille, huolimatta luoda häneen silmäystäkään.
Lindbom otti vastaan sormuksen ja katseli sitä tarkasti, sillä välin miettien itsessään, mitenkä hänen tulisi menetellä päästäksensä tarkoituksensa perille. "Tahdotteko että sanon, mitenkä olette saaneet tämän sormuksen?" kysyi hän, sitä yhä katsellen.
"Miten olen saanut sormuksen? Ei, Lindbom, jopa nyt häpeä julkee oikein naamansakin näyttää."
"Sormus on varastettu", jatkoi Lindbom järkähtämättömän tyynesti, vaikka suru yhä selvemmin pisti esiin hänen silmistään.
Rouva Sidonia hypähti ylös ja löi yhteen kätensä, inho ja närkästys kuvattuna hänen ankarissa kasvoissaan. Neiti Elisabet nousi niin ikään ja asettui kädet yhä puuskassa vanhan miehen eteen.
"Oletteko ihan mieletön, Lindbom…" huudahti hän, mutta pitemmälle ei hän ehtinyt, sillä Lindbomin katseessa oli jotakin, joka osotti että hän kyllä tiesi, mitä puhui.
Lindbom loi silmänsä Elisabetiin ja sanoi:
"Huudahdukset ovat tarpeettomia… Ainoa keino, jolla voitte pelastaa itsenne on… suora ja rehellinen tunnustus."
"Tunnustus?… pelastaa itseni?… Mistä… mistä pelastaa itseni?"
"Häpeästä!" vastasi Lindbom tyynesti.