Sillä sellaiselta hän näyttää. Joskus ei voinut kukaan puhua kaunopuheliaimmin ja todellisemmin ja toisissa tilaisuuksissa näytti hän taas häijyintä ja likaisinta voiton pyyntöä, joka koskaan voi saattaa ihmistä huonoon valoon. Kuvittele mielessäsi, että näet Bileamin; hän seisoo vuoren huipulla ja Israelin kansankunnat ovat leirissä hänen edessään; häntä käsketään kiroomaan heitä, mutta hän huutaa: "Kuinka voin kirota sitä, jota Jumala ei ole kironnut?" Ja kun Jumala avaa hänen silmänsä, puhuu hän vielä Kristuksen tulosta ja sanoo: "Minä näen hänen, mutta en nyt, minä katselen häntä, vaan en läheltä". Ja hän lopettaa puheensa näillä sanoilla: "Anna minun kuolla vanhurskaan kuolema ja anna minun loppuni olla kuten hänen!" — Ja sinä sanot tästä miehestä, että hän on toivorikas luonne. Mutta odota kunnes hän on tullut alas vuoren kukkulalta, ja sinä kuulet hänen antavan Moabin kuninkaalle perkeleellisen neuvon, kuten itse saatana olisi sen sepittänyt. Hänhän sanoi kuninkaalle: "Taistelemalla et ole voittava tätä kansaa, sillä Jumala on heidän kanssansa; koettele houkutella heitä heidän Jumalastansa". Ja sinä tiedät miten moabilaiset irstaisuudella koettivat houkutella heitä heidän liitostansa Jehovan kanssa; niin että tällä miehellä näyttää toisinaan olevan enkelin ääni, mutta kumminkin samalla kertaa paholaisen henki sydämessään. Hän oli kauhea luonne; hän oli kaksipuolinen mies, mies, joka elämänsä ajan häilyi kahden äärimmäisyyden välillä. Minä tiedän, että raamattu sanoo: "Ei kukaan voi palvella kahta herraa." Tätä usein väärin ymmärretään. Jotkut lukevat sen näin: "Ei kukaan voi palvella kahta herraa." Oikea tapa lukea sitä on näin: "Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Molemmat palveltavat eivät voi olla herroja, vieläpä kahtakymmentäkin. Voi elää kahtakymmentä eri tarkoitusta varten, mutta ei useampaa kun yhtä päätarkoitusta varten — ei voi löytyä kuin yksi päämäärä kenenkään sielussa." Mutta Bileam koetti palvella kahta; hänen laitansa oli samoin kuin sen kansan, josta sanotaan: "Ho pelkäsivät Herraa ja palvelivat muita jumalia". Tai kuten oli Rufuksen laita, joka oli samaa hapatusta. Sillä tiedetään miten kuningas Rufus maalautti kilpeensä Jumalan toiselle ja perkeleen toiselle puolelle, joitten alle oli kirjoitettu. "Valmiina molemmille. Vangitkoon se, joka vangita voi!" Löytyy monta jotka ovat "valmiina molemmille. —"

Katsellaanpa pappeja, miten hurskaita ja pyhiä eivätkö he ole? Sunnuntaisin ollaan enin kunnioitettavia ja kunniallisia ihmisiä, joita voi kuvitella; heillä on varmuutta pitkällisessä puheessaan jonka luulevat olevan uskonnollisuuden päämäärä. — Mutta jos arkipäivinä tahdot etsiä pahimpia pettureita ja valapattoisia, tapaat heitä juuri noitten seassa, jotka ovat noin tekopyhiä. Ole varma, ett'ei mikään synnin tunnustus ole puhdas, ellei se vaan tule sydämestä. Ei lähde hyötyä, jos sanoo: "Olen syntiä tehnyt", ja sitte jatkaa synnin tekoa. Sinä sanot: "Olen syntiä tehnyt," ja kauniin puolesihan silloin näytätkin; mutta voi sinua sen synnin takia, jonka olet ensi hetkellä valmis uudistamaan! —

Jotkut ihmiset näyttävät synnynnästään asti omistavan kaksi luonnetta. Minä katsoin kerran Trinity College'n kirjastossa Cambridgessä lordi Byronin kaunista kuvapatsasta. Kirjaston hoitaja sanoi minulle: "Tulkaapa tänne, herrani". Minä menin katsomaan ja sanoin: "Mikä jalo ja älykäs olento! Mikä nero hän olikaan!" "Tulkaa tänne toisellekin puolelle", sanoi hän. "Oi, mikä demooni! Siinä seisoo mies, joka voi ylpeillä Jumalaa vastaan". Hänellä näytti olevan niin julma ja synkkä katse; aivan samallainen, jommoiseksi Milton kuvittelee saatanan, sanoessaan: "Parempi hallita helvetissä kuin palvella taivaassa". Minä käännyin pois ja sanoin kirjaston hoitajalle: "Luuletteko, että taiteilija on tämän tarkastanut?" "Kyllä", sanoi hän, "hän tahtoi maalata nuo molemmat luonteet — tuon suuren, — epäinhimillisen neron ja kumminkin samalla kertaa mahdottoman suuren syntikuorman, joka painoi hänen sieluansa." Lukemattomia löytyy samanlaatuisia. Minä voin Bileamin kanssa sanoa, että he voisivat voittaa kaikki viehätysvoimallaan; he voisivat tehdä ihmeitä; ja kumminkin samalla kertaa on heissä jotakin joka paljastaa kauhean syntipaljouden, joka on yhtä suuri kuin heidän näennäinen hurskautensa. Bileam uhrasi, kuten tiedätte, Herralle Baalin alttarilla: tämä oli juuri ilmaisu hänen luonteestansa. Niin tekevät monet muut, he uhraavat Jumalalle mammonan alttarilla; ja auttaessaan jonkun kirkon rakentamista ja jakaessaan almuja köyhille, ryöstävät samat ihmiset konttoorinsa toisella ovella köyhältä hänen leipänsä ja imevät lesken veren rikastuakseen. Kuinka turhaa ja hyödytöntä onkaan sinun sanomisesi: "Olen tehnyt syntiä," kun et kerran sydämestäsi sitä sano. Huikentelevaisen tunnustus ei ole parannukseksi.

Näytelmä viidessä näytöksessä.

(1 Kor. 7: 29-31.)

Ensimäisessä kohtauksessa esiintyvät ne, joilla on vaimoja näyttämöllä. Se alkaa häillä. Morsian ja sulhanen lähestyvät hääpuvussa alttaria. Kellot soivat; kansajoukot riemuitsevat oven ääressä, sillä aikaa kuin valtaava ilo vallitsee sisällä. Toisessa kohtauksessa näemme koti-onnen ja hauskuuden, rakastavan miehen ja onnellisen puolison. Sen jälkeen näemme ruusuposkisia lapsia kiikkuvan isän polvilla ja miten nuo mellakoivat palleroiset yrittelevät äitinimeä sanoa. "Niin", sanoo mies hurmaantuneena vierellämme, "tämä on todellista ja pysyväistä, siitä olen vakuutettu, se tyydyttää minua; minä en halua mitään enemmän. Sana koti on yhtä suloinen kuin sana taivaskin, ja kukoistava onnellinen lapsilauma on kaunein omaisuus, niin että enkelikin sitä itselleen toivoisi. Tälle kalliolle rakennan koko toivoni; vakuutan itselleni sellaisen osan, ja mielelläni luovun uskonnon unelman riemuista." Me kuiskaamme hänen korvaansa että kaikki tämä on ylimenevä kohtaus, joka kohta on ohi; sillä aika on lyhyt ja vaimo ja lapset ovat kuolevaisia olennoita. — Mies nauraa ja sanoo meille: "Haaveilijat ja innoittelijat, etsikäät ikuista riemua, mutta tässä on minulle kyllin." Hän luulee, että jos yleensä löytyy pysyväistä onnea, on se avioliitossa, perheen jäsenten hyvässä menestyksessä. Siinä hänellä on oikein, että hän panee arvoa tämän siunaukselle, mutta väärin siinä, että hän tekee sen kaikeksi. — Huomaako hän erehdyksensä ennenkuin esirippu laskee? Tai jatkaako hän kuolemattoman sielunsa toivon rakentamista riemuihin, joilla on loppu? Katso viheriöitseviä turpeita kirkkomaalla ja hautakiviä kirjoituksineen: "Tässä lepää hän". Voi sinua pettynyt maailman lapsi, missä on sielusi nyt? Voiko se sinua lohduttaa että jälkeläisesi tomu sekoittuu oman tuhkasi kanssa? Missä sinulla nyt on koti? Mistä perheestä nyt huolta pidät? Ensimäinen kohtaus on loppunut; huokaa ja sano: "Myöskin tämä on turhuus".

Oi kuinka pian muuttuukin näytelmän muoto! Kodin riemut yhtyvät sen suruihin. Ne, jotka itkevät, seisovat edessämme toisessa kohtauksessa. Pilviset ja synkät päivät ovat tulleet. Vanhemmat vääntelevät käsiänsä; rakastettu lapsi on kuollut, ja he saattavat hänen kylmän tomunsa hautaan. Kauppias on kärsinyt suuren tappion; hän painaa käsillään pakottavaa päätään, sillä hän ei tiedä miten hänen surunsa loppuu. Puolison on tavoittanut kuoleman kylmä käsi; hän lepää vuoteellansa taudin ja tuskan kalventamana; hänen itkevä miehensä seisoo hänen vierellänsä, ja taas on käsillä maahanpanijaiset, ja taas näen nuo mustat hevoset. Ihmisten kärsimykset ovat monet, ja surun vierailu ei tapahdu kuten enkelitten, harvoin. Maailman lapsemme, joka on hyvin liikutettu tämän toisen kohtauksen ajalla koska siinä näkee omat surunsa kuvattuina, puhkee kyyneleihin, puristaa vakavana kättämme ja huudahtaa: "Tämä on sydämeen koskeva totuus; tätä ei voi kutsua pintapuoliseksi suruksi tai ohimeneväksi kärsimykseksi. Tahdon alinomaa väännellä käsiäni; silmieni huvitus on paennut minusta; olen kadottanut koko iloni; minun rakastettuni, johon minä toivoin, on lakastunut kuten syksyn lehti silmäini edessä; nyt jouduin epätoivoon; en katso koskaan enää ylöspäin!" "Olen kadottanut varallisuuteni," sanoo tämä onneton kauppias, "ja huolet minun valtaavat; maailma on minulle erämaa; kaikki sen kukat ovat lakastuneet. En tahdo panna tikkua ristiin elääkseni enää, sillä kaikki, joka oli elämisen arvoista on poissa!"

Vaikka osoitammekin sydämellistä osanottoa ystäväämme kohtaan, rohkenemme kumminkin sanoa, että nämät onnettomuudet, jotka ovatkin niin lyhyitä ja vaikuttavat niin paljon pysyväistä hyvää, eivät kristitylle ole mitään kuolettavia suruja. "Niin", sanoo hän, "teillä, joilla on usko, voitte niin puhua, mutta sitä en minä voi; tämän sanon teille, että se on todellisuutta." Kuten kerran englantilainen merimies, nähdessään erästä kappaletta näyttämöllä näyteltävän, hyökkäsi näyttämölle auttaakseen erästä neitiä jostakin pulasta, luullen, että kaikki oli todellisuutta, samoin itkevät ja surevat sellaiset ihmiset ikäänkuin heidän tulisi ijankaikkisesti surra, kun jonkin maallisen hyvän ovat menettäneet. Oi, jospa tietäisivät, että surun syvyyttä ei kukaan kuolevainen ole pohjannut! Oi jospa tahtoisivat paeta niitä pohjattomia syvyyksiä, missä kuolemattomat sielut valittavat ja vaikeroivat kurjuuden määrättömyydessä! Hetkelliset surut ovat pieniä asioita kun niitä verrataan ijankaikkisen rangaistuksen kipuihin; ja toiselta puolen aavistamme me, että ne eivät ansaitse vertailua sen kunnian kanssa, joka meille ilmestyvä on. Ne ovat ainoastaan mitättömiä tuskallisuuksia, jotka kestävät ainoastaan hetken, ainoastaan neulan pistoja uskovaiselle. Autuas se ihminen, jonka silmät ovat avoinna sille totuudelle, että taivaan perilliset eivät sure kuten ne, jotka ovat toivottomia. Todellinen ilo, joka on taivaallista alkuperää, löytyy aina uskovaisessa ja ainoastaan surun varjo lankee heidän päällensä. Siellä laskeutukoon esirippu alas — astukaamme vaan ijäisyyteen, — ja mitä ja missä ovat nämät hetken surut.

Mutta kolmas näytös alkaa ja meillä ovat nähtävänä ne, jotka riemuitsevat. Esikoinen on tullut täysi-ikäiseksi, ja suuria juhlia vietetään. Syödään ja juodaan palvelioitten huoneessa, isännän juhlasalissa; kosolta löytyy ilonosoituksia ja onnentoivotuksia, ja hymyilevä perheen isä on niin iloinen kuin ihminen olla voi. Tai on tyttären häät ja hyvät ystävät toivottavat tuhannet siunaukset hänelle, ja isä iloitsee ja loistaa riemusta. Tai on kysymys liikevoitoista, onnistuneesta keinottelusta; tai on ahkeruuden siunaus tullut huoneesen, pitkäveteisesti kenties, mutta varmasti joka tapauksessa, ja mies on sula riemu; hänellä on koti ja kontu, ystäviä, arvoa, kunnioitusta ja on kaikkien tuttujensa luullen onnellinen; ne, jotka häntä eivät tunne luulevat ettei hänellä ole mitään suruja, että hänen elämänsä täytyy olla taukoamaton juhlallisuus, että varmasti hänen auringossaan ei löydy tahraa, hänen elämässään ei mitään talvea, ei mitään pakovettä, joka seuraa hänen nousuvettänsä. Ystävämme tämän valoisan taulun edessä hymyilee. "Katso tuonne", sanoo hän, "eikö tämä ole todellista? Niin, onhan siinä jotakin; Mitä voikaan enemmän toivoa? Salli minun vaan se nähdä, ja minä jätän valta-istuimen, toivon ja kuolemattomuuden riemut omaan arvoonsa; täällä on jotakin minua varten; anna minun nauraa ja olla iloisen, ja sinä saat kernaasti rukoilla niin paljo kuin tahdot. Täytä minun lasini; pane paisti pöydälle, ja salli minun syödä ja juoda, sillä huomenna minä kuolen."

Jos lempeästi selitämme ystävällemme, että kaikki tämä katoaa kuten öinen näky sekä että me pidämme itseämme sellaisina ettei sitä ole olemassakaan, nauraa hän meille ja pitää meitä hulluina, kun hän itse parhaallaan on hulluna. Mitä meihin itseemme tulee, olemme niin kauan etsimättä maan päällä sangen pehmoista päänalusta, että me täydellä syyllä halveksimme sen tyhjiä nautinnolta.