Hatting. Sula itsepäisyys, ei mikään muu. Tuollainen kesytön vaimoihminen, jonka tahtoa ei kukaan ole taivuttanut, ei se hevillä hellitä. Ennen hän antaisi kiduttaa itsensä kuoliaaksi, ennenkuin hän väistyisi tuuman verrankaan puolustus-asemastaan. Hän ei ole ennen huomannut, että Rönnowillakin on hiukan sananvaltaa, kun hänen omasta pojastaan päätetään, ja kun hän nyt saa sen tietää eikä tahdo sitä myöntää, niin hän keksii mukavan koukun: väittää ettei Rönnow muka ole Haraldin isä. Sillä hän luulee riistävänsä Rönnowilta kaiken oikeuden poikaan. Se tietysti on hurja valhe, josta hänelle ei ole vähääkään apua, mutta sen hän nyt on keksinyt muka pelastuksekseen, sillä hänellä ei ole aavistustakaan laista ja oikeudesta.
Rouva Hatting. Sitä minä vaan en usko. — Mutta mitäs hänen miesparkansa sanoo?
Hatting. Hän on ihan suunniltaan. Jos hänellä vaan olisi puoletkin siitä luonteen voimasta, mikä hänen rouvallaan on, niin kaikki olisi pian taas oikealla tolallaan. Mutta nyt hän vetää sitä virttä, että minä muka en ole kyllin hienotunteisesti kohdellut hänen rouvaansa, vaikka minä olen ollut perin kohtelias ja olen lauhkeana kuunnellut noita loppumattomia loruja, joilla hän ja hänen ystävänsä Knudsen ovat koetelleet minun kärsivällisyyttäni.
Rouva Hatting. Knudsen! Valtiopäivämieskö?
Hatting. Niin, se, joka siksi pyrkii.
Rouva Hatting. Niin — hän on paljon oleskellut heidän perheessään entiseen aikaan. Ja rouva Rönnow puhui hänestä erinomaisella lämmöllä päivällispöydässä.
Hatting. Niin, kyllä he näkyvät olevan hyvissä väleissä.
Rouva Hatting. Hatting! mitä jos se olisi hän?
Hatting. Kylläpä sinulla on vilkas mielikuvitus. — Pitänee tästä jo pian lähteä kotia päin.
Rouva Hatting. Odotetaan toki edes puolen tuntia! Täytyyhän meidän ensin saada vähän selkoa asiasta.