Rouva Hatting. Te tiedätte, että minä satuin tulemaan sisälle juuri silloin, kuin teidän rouvanne sanoi nuo viimeiset onnettomat sanat.
Rönnow. Ne olivat vääryyttä kärsineen vaimon sanat.
Rouva Hatting. Älkää pahastuko, herra Rönnow, mutta minun mielestäni te ette millään tavoin ole tehnyt hänelle vääryyttä. Te olette ainoastaan tehnyt sen, mikä on miehen oikeus ja velvollisuus.
Rönnow. Sitä te ette pysty arvostelemaan.
Rouva Hatting. Pois se minusta, että minä ketään tuomitsisin, mutta jos luomme huomiota siihen, mitä teidän rouvanne sanoi, niin silloinhan te olette sorrettu ja hän syyllinen.
Rönnow. Rouva Hatting! Eeva on itse totuus ja uskollisuus. Hän ei ole milloinkaan valhetellut minulle.
Rouva Hatting. Sitä enemmän on syytä käsittää todeksi se, mitä hän tänäin sanoi.
Rönnow. Minä sanon teille, että teidän halpa epäluulonne ei saavuta minun vaimoani.
(Menee puutarhaan.)
Rouva Hatting. En minä tahdo ketään epäillä — enhän toki! — Voi, kyllä ne aviomiehet ovat sokeita!