Margrete. Rouva kulta, täytyyhän minun uskoa teitä, vaikka en tahtoisikaan.
Eeva. Katsokaa, he seisovat kaikki ulkopuolella ovea. Rönnow, he varmaankin jännityksellä odottavat, kuinka asiamme päättyy.
Rönnow. Kutsukaamme heidät sisälle. (Avaa oven.) Tehkää hyvin, herra varatuomari… tulkaa vaan sisälle!… Knudsen, Tokslund, tulkaa sisälle kaikkityyni!
Kymmenes kohtaus.
Edelliset. Hatting. Rouva Hatting. Knudsen. Tokslund.
(Laskevan auringon viime säteet kultaavat koko puutarhan.)
Rönnow. Te varmaankin tahdotte jo kuulla meistä sanasen, ja minä tuskin tiedän, kuinka saan sen sanotuksi. Minä huomaan nyt vasta, että päivä on mennyt mailleen. Kesä-illan aurinko kultaa kaikki puut, ja minusta tuntuu, kuin olisi minun hääiltani… älkää naurako minua! — on kuin meidän kultahää-päivämme olisi päättynyt, ja me kaksi, Eeva ja minä, olisimme kestäneet kaikki elämän taistelut ja nyt istuisimme nauttien illanrauhaa. Enhän minä toivo, että niin olisi; minä iloitsen siitä, että me olemme nuoria, ja toivon, että vielä kauan saisimme vaeltaa yhdessä; mutta jos meidän kerran suodaan viettää näin ihanaa elon iltaa yhdessä, niin minä tiedän, että tahdon silloin sanoa samaa, kuin sanon tänä iltana: parempaa vaimoa ei ole yhdelläkään miehellä, kuin minulla. Luullakseni ei ole monta miestä, jolle hän olisi tullut siksi, mikä hän on minulle, mutta minä en olisi voinut saada parempaa. Minä olen hänelle suuremmassa kiitollisuuden velassa, kuin kenellekään muulle. Ja jos sitten kysyttäisiin, kuinka hän teki minut niin onnelliseksi, niin minä tahtoisin vastata: en tunne toista ihmistä, jota, niinkuin häntä, rakkaus ohjasi elämänsä joka askeleella. Vielä tahtoisin sanoa hänestä, joka nyt piilottaa päänsä selkäni taa kuin nuori, punehtuva impi: hän oli uskollinen, aina luotettava, aina minulle uskollinen, itselleen uskollinen, totuudelle uskollinen. Kerran nuoruutensa päivinä hän sanoi minulle, että minä en ollut hänen lapsensa isä, mutta silloinkin hän puhui totta, sillä minä en sillä kertaa ollut poikani oikea isä, kun tahdoin väkivallalla riistää hänet äidiltä. Ja sitten minä toivon, että voisin sanoa: se olikin ainoa kerta; sen jälkeen en antanut hänelle syytä sanoa enää sellaista.
(Rouva Hatting pyhkii silmiään.)
Tokslund. Kuulkaa, herra Rönnow, te olette miesten mies, sitä minä olen aina sanonut. Ja teillä on rouva, jota joka miehen sopii teiltä kadehtia. Mutta kyllä te hänet ansaitsettekin… sen minä takaan.
Rönnow (nauraen,). Teillähän ei ole oikein luottamusta minuun.
Tokslund. On kun onkin, siitä olkaa varma. Ja jollen minä olisi lähettänyt sitä kirjoitusta Knudsenille, niin totta tosiaan te saisitte minun ääneni, ja minä voisin hankkia teille monen muunkin äänet, sillä minulla on hiukan verran vaikutusvaltaa tällä paikkakunnalla.