Tokslund. Niin, eikö totta? — Nyt minun täytyy mennä kyytimään Knudsenia kokoukseen Lyngerön ravintolaan. Joko herra Rönnow lähti?
Eeva. Hän lähti äsken Hattingin herrasväen kanssa.
Tokslund. Minä siis tapaan hänet kokouspaikassa. Hyvästi nyt, hyvä rouva, ja kiitoksia paljon!
(Kättelee Eevaa).
Eeva. Eihän teillä ole mitään kiittämistä.
Tokslund. On kyllä, minulla on aina kiittämistä, kun olen saanut puhutella teitä.
Eeva. En minä tiedä sanoneeni teille mitään hyvää tänä päivänä.
Tokslund. Ei se hyvyys riipu aina siitä mitä te sanotte, vaan millä tavalla te sanotte. Minä en oikein ymmärrä, mikä siihen on syynä, mutta kun minä puhun teidän kanssanne, niin minä aivan unohdan teidän kauniit vaatteenne, minä en olleenkaan muista, että te olette hieno rouva ja minä vaan tämmöinen tuhma talonpoika, sillä talonpoika minä sittenkin olen, oikea maan moukka — minulta unohtuu koko teidän korkeutenne ja minusta tuntuu kuin puhuisin oman äitini kanssa.
Eeva (hymyillen). Elkäähän toki, hyvä Tokslund. Enhän minä ole vielä edes neljääneljättä täyttänyt.
Tokslund. Senkin minä unohdan kuullessani teidän puhuvan. Te olette nuori ijältänne, mutta teillä on vanha sydän. Teidän sydämmemme on niin vanha, niin vanha, että te sen puolesta sopisitte vaikka minun isoäidikseni. Niin, hyvästi vaan ja paljon kiitoksia!