Margrete. Meitä oli viisi lasta, minä olin vanhin, mutta nuorimman lapsen syntyessä äitini sairastui — hän sai rintataudin — ja sitä ei isä voinut sietää. Hän oli tottunut iltaisin työstä päästyään tulemaan valoisaan kotiin, mutta nyt koti oli pimeä ja surullinen. Siitä isä suuttui.
Eeva. Menikö hän sitten kaupunkiin ryyppäämään?
Margrete. Jospa hän olisi mennytkin! Mutta ei, hän pysyi kotona ja oli tyly. Äiti ei olisi saanut sairastaa. Kun hän ryki, niin isä ärjyi hänelle. Hän poltti piippua niin että huone tuli täyteen tupakan savua ja paiskasi sitten ikkunat auki niin että äiti värisi vilusta. Äiti kärsi nurkumatta, mutta minä en voinut kärsiä. Isä suuttui minuun ja pieksi minua kepillään, kun minä olin kolmentoista vuoden ikäinen. Siitä asti me vihasimme toisiamme.
Eeva. Margrete!
Margrete. Äidin kuoltua meidän välimme tuli sentään hiukan paremmaksi. — Kyllä isän kovuus koski kipeästi äitiinikin, sillä hänellä oli hyvin hellä luonne. Hän koetti taistella heikkoutta vastaan ja salaili kipujaan lepyttääkseen isääni, mutta siitä ei ollut apua. Äiti kertoi minulle kerta vanhan tarinan jostain suuresta herrasta — herttua tai kreivi, mikä lieneekin ollut — joka otti vaimokseen köyhän tytön, ja kun vaimo oli saanut ensimmäisen, lapsensa, otti mies sen pois häneltä, niin ettei hänen koskaan pitänyt saada nähdä lastansa, samalla tapaa hän teki toisen lapsen syntyessä, ja vaimo ei tehnyt vastarintaa eikä valittanut, sanoi vaan: "Minä ja lapseni olemme sinun omaisuuttasi, tee meille niin kuin hyväksi näet".
Eeva. No, mutta se oli Griseldis.
Margrete. Niin, se sen nimi oli. Mutta äiti parkani sanoi, että noin nöyrän tulee vaimon olla miehelleen, ei hänellä ole mitään oikeutta puolellaan. Mutta silloin minä tunsin, että minä en koskaan voisi mennä kenellekään vaimoksi.
Eeva. Se ei ole totta. Luuletteko, että minä olen mikään Griseldis? Ja minun ei ole milloinkaan tarvinnut puolustaa oikeuksiani.
Margrete (terävästi). Rouva on nuori vielä. — Oi, älkää suuttuko!
Eeva. En minä siitä suutu. Mutta minä olen ollut naimisissa yksitoista vuotta, ja meillä on ollut paljon suruja.