Margrete. Rouva kulta, rakas rouva, älkää itkekö noin. Älkää olko noin toivoton! Knudsen on luvannut auttaa. Hän lähti herra Rönnowin luokse.
Eeva. Ei siitä ole apua.
Margrete. Onhan toki, jos hän peräyttää aikeensa.
Eeva. Ei siitä ole apua. Ei mikään auta silloin, kuin ihminen on turvattomana toisen käsissä… Harald ei ole ainoa, jonka minä kadotan ainiaaksi… Jos minulle nyt syntyisi toinen…
Margrete. Lapsi! Niinkö, rouva? — Luuletteko…
Eeva. Minä tiedän sen… olen nyt tullut varmuuteen siitä ja olisin juuri tänäin tahtonut ilmoittaa sen miehelleni. Lapsi raukkani, sinut riistetään äidin sylistä!
(Itkee, pää Margreten olalla).
Margrete. Kyllä kaikki kääntyy taas hyväksi.
Eeva. Ei koskaan, ei tässä elämässä. — Et usko, kuinka iloiseksi minä tulin siitä mitä havaitsin. Meillä oli ennen Harald poikaamme kaksi pienokaista. Ne otti meiltä Hän, joka riistää meiltä rakkahimpamme sulasta rakkaudesta… ja minä ikävöitsin Rönnowia niin hartaasti saadakseni ilmoittaa hänelle uutisen. Meidän välillämme oli ollut hiukan erimielisyyttä, mutta se ei ollut vaarallista, sillä tiesihän mieheni, että minä tarkoitin hänen parastaan. Mutta sillaikaa kuin minä kaihomielin häntä odottaisin, vehkeili hän minua vastaan ja lähetti tämän pyövelin…
Margrete. Rouva, lähettäväthän monet hellät vanhemmat lapsensa kaupunkiin kouluun.