Eeva. Niin kyllä, silloin kuin se on heidän mielestään eduksi lapselle tai kun he eivät muulla tavoin voi hankkia hänelle opetusta. Mutta me olemme varakkaita, ja minä tiedän, että Harald on liian pieni joutuakseen pois kotoa. Minä tiedän, että tässä tehdään lapselle vääryyttä. Eikö ole kauheaa, ettei äidillä, joka sen käsittää, ole oikeutettu suojella lastansa?
Margrete. Ehkä herra Rönnow tahtoo…
Eeva. Jos minä puhuin liian rohkeasti, niin Rönnow itse on siihen syypää. Hän itse on nämät yksitoista vuotta opettanut minua pitämään itseäni hänen vertaisenaan. Mutta se oli väärin — se oli verinen vääryys minua kohtaan. Naimisiin mennessämme minä olin nuori ja hento, silloin hän varmaankin olisi voinut taivuttaa minut alamaisekseen, mutta hän on antanut minun vapaudessa kasvaa ihmiseksi — ja nyt minusta tahdotaan yht'äkkiä tehdä Griseldis… Ei, minä en voi!
Margrete. Ei — se ei saa tapahtua!
Eeva. Nyt hän ottaa minun ainoan lapseni, ja kun tuo toinen syntyy, silloin täytyy minun taas sanoa: minä ja minun lapseni, me olemme sinun omiasi, tee meille mitäs tahdot.
Margrete. Ei, rouva, sitä te ette tule sanomaan.
Eeva. Minä en voi sanoa niin… minä en saata sitä koskaan oppia. Hän on itse tehnyt sen minulle mahdottomaksi. Sano, Margrete, olenko minä elinijäkseni myöty? Enkö voi koskaan päästä vapaaksi? Mitä sinä tekisit minun sijassani?
Margrete. Mitä minä tekisin, se on eri asia. Sitä te ette voi.
Eeva. Voin kyllä! Minä voin mitä tahansa. — Sano mitä sinä tekisit.
Margrete. Minä luulen… minä tiedän, etten voisi olla täällä päivääkään tämän jälkeen. Minä pakenisin!