SALMELA (tavoittaen sitä). Ruusu! Annappas se tänne!
HEILIÖ (piilottaa sen). Kas vain! Vai kokoot sinä ruusujakin! — Mistä tämän olet saanut?
SALMELA. Anna se tänne!
HEILIÖ. Enpä, junkkari, ennenkuin täydellisesti olet ripittänyt itses.
Vai niin, — sinulla on siis ollut salaisia seikkailuja?
SALMELA. Ei salaisuutta eikä seikkailuakaan. Sinä päivänä, kuin söimme päivällistä tuolla naapuripitäjään kestikievarissa, ja sill'aikaa kuin sinä olit tuvassa vartioimassa kananmunain keittämistä, makasin minä metsässä maantien varrella, kun avoimet vaunut kulkivat sivuitseni — — —
HEILIÖ. Ja niissä —- —?
SALMELA. Istui monta ihmistä, joihin en suurin huomiotani kiinittänyt.
Mutta niiden joukossa oli tyttönen, kaunein kuin koskaan olen nähnyt.
HEILIÖ. No, ja hän kääntyi, luoden sinuun silmäyksen, joka — — —
SALMELA. Ei, — hän ei edes nähnytkään minua, mutta sitä rauhallisemmin saatoin minä iloiten ihaella hänen taivaallisen suloisia kasvojaan.
HEILIÖ. No, mutt' entä ruusu?