PETTERSSON. Briita, kuuleppas, pitihän meidän paluumatkallamme pistäytyä Nummi-Jakkoa pinnistämässä Ojalan junttivarkaudesta. Nyt kävisi sekin hyvin, kun sinä olet muassani.
STENFORS (ivalla). Vallesmanni käyttää siis yhä vielä, niinkuin ennenkin, rouvaansa käpälä-lautana, itsepintaisia konnia pusertaessaan? Haha!
BRIITA. Älkää pilkatko! Vaimoväki voipi toisinaan paremmin kuin miespuoliset masentaa vekkuleja; — ja se ei ole ymmärtäväiselle mikään naurun-asia.
STENFORS. Älkää lauseitani väärin ymmärtäkö. Minä tarkoitin, vallesmanni tekee perin oikein, aina käyttäissään rouvan rohkeutta, kun hänen omat voimansa uupuvat.
PETTERSSON. Mitä puhetta tuo on? Sitä min'en saa päähäni.
STENFORS. Minä tarkoitan: Tämä seutu on yleensä kovin pahamaineinen, senvuoksi tarvitaankin täällä yhä jykevämpää järjestyksenpitoa, ja kosk'ei — — —
PETTERSSON. Aivan oikein, perin oikein. Täällä vietetään peloittavan koiramaista elämää. Minua memoriaalini on täpötäynnä kurjuutta ja seka-sotkua.
STENFORS. Sepä surkea memoriaali!
PETTERSSON. Niin onkin, niin onkin! — Minä koetin ensin alussa kohdella noita veitikolta hyvyydellä, mutta se ei kauvan käynyt kontoon. Minun täytyi muuttua kovaksi — — —
STENFORS (yhä pilkaten). Ja sitä ne tottelivat tietysti!