PETTERSSON. Tietysti, tietysti! Mutta pahin pulma on, että kun ne ovat tehneet hunsvotin-metkuja, ei niitä koskaan saa millään keinoin tunnustamaan.
BRIITA (on yhä puhellut Sievän kanssa; Sievälle, nauraa hohottaen). Voi pöllöä! Miks'ei hän tarttunut lehmän sarviin? Niin minä olisin tehnyt!
STENFORS (ilkeästi ihmetellen). Vai ei herra Pettersson saa roistoja tunnustamaan?
PETTERSSON. En, sillä ne ovat merkillisen teräväpäisiä vikurtelemaan ja tekemään jussinkoukkuja. — Kerrankin tutkistelin erästä, joka oli varastanut Yllilän porsaan. Tepastelin ensin tunnin aikaa. Vihdoin jo alkoi pistää vihakseni veijarin itsepintaisuus. Virkamahdillani lausuin hyvin päättävästi: "Kuuleppas, sinä Klippari, minä luulen, että sinä olet varastanut Yllilän kiljun-pojan!" — Mutta arvaattekos, mitä hän tokasi vastaukseksi? — Hän lausui jyrkästi: "En!"
STENFORS (kuin edellä). Sepä todella kummallista!
PETTERSSON. Ja minä jouduin ymmälle. En tiennyt, mitä tehdä — —
STENFORS. Ettekö todellakaan tiennyt?
PETTERSSON. Tie — — kyllä, kyllä minä juuri tiesinkin, mutta vaimoni on erinomaisen kekseliäs, sen voitte uskoa.
STENFORS. Kyllä minä uskonkin!
PETTERSSON. Hän on sanomattoman kekseliäs. Minä kysyin: "Mitäs nyt tehdään, Briitakulta? Tuo jumalaton porsaanvaras ei tunnustakkaan." — "Kyllä neuvo keksitään," — vastasi hän heti; meni samassa roiston eteen ja sanoi — — niin, mitenkäs penturin lailla hän taas sanoikaan? — Kuuleppas, Briita, mitenkäs sinä sanoitkaan?