MATTI. Älä hemmetissä! — Tiedätkö mitä, — siinä on minun ruokani!
RISTO. Pyyhi leukaas! Nyt se on minun! Ja annoinhan mä sulle siitä jo makson, sekä rahaa että tavaroita.
MATTI. Niin kai, ihania tavaroita! Ja ne kaksi markkaa, ne sinä varmaankin kaappasit joltakin matkustavalta.
RISTO. Enpähän; ne minä kunnialla kerjäsin kruunun palveluksessa, tiedä se. Äläkä halveksi tavaroitakaan: Minun univormuni oli vielä vallan puhdas ja eheä; ja entä tuo rautanen sukkanauhani, mitäs siitä sanot?
MATTI. Hm, mokoma pieni kahleenpätkä, — mitä minä sillä teen?
RISTO. Hyi, häpeä, Matti: Sinä olet kiittämätön kappale! Sitä kahletta olen minä laahannut muassani pilkat matkat, ja aivan sinun tähtesi. Sillä kun Venkka-Jussi heitti rautansa suohon, mietin minä itsekseni: rauta on rahan arvoinen, ja tosin ovat ystävät hyviä kapineita hätätilassa, mutta ne eivät — piru vie — anna mitään ilmaiseksi. Eikö totta, Matti?
MATTI. Saattaapa niinkin olla, — Mutta mitäs sinä nyt ai'ot, minulta et ainakaan enää saa mitään.
RISTO. Kuuleppas, Matti, minä ai'ou nyt, mitä pikemmin sitä parempi, pötkiä tipotieheni. Minä heitän hiiteen koko nykyisen ammattini, se ei lyö leiville kauvan. — Aamulla — vähää jälkeen kuin sinulta sain nämät ryysyt — mietin, näet, tilaisuutta päästäkseni pois näiltä mailta. Samassa tapasin vanhan tuttavan, joka nyt on tyyrmannina Engelsmannin laivalla. Luottamuksella kerroin hänelle koko aikeeni. Mutta, kuultuaan asian oikean laidan, hän alkoi vikurrella ja pistellä esteitä, vaikka prikillä nyt juuri kuuluu tarvittavan mies lisää. Hän on ahnas koko mies, sen tiesin, senvuoksi lupasin hälle kaksikymmentä markkaa ja — kas, se auttoi!
MATTI. Mutta mistä sinä nyt ai'ot siepata nuo kaksikymmentä markkaa?
RISTO. Ne sinun pitää heilahuttaa mulle.