RISTO. No, vaik' vaa'n, kyl' mää sen tairan kans'. — Kas, se o'n ny's sil' viisii, et' mul' o'm piea' trekooli'm muotonen kans', ja mää sain siit' muutaman tikkelperi'j, ja sit' mää aatteli'm: Mitäs mää niil' ny't tee'n? Kukaties vois' niist' saara muutamat pennin kans', mää aattlin: taitais olla paras vierä'n ne kaupunkiij. Ja meirän muijaki'm plätisi siit' ain' kans'. Ja sit' mee'h pantiin tikkelperit kahtee'n suuree'n korii'j ja sit' mää lährin' niiren kans' kaupunkii'.
PETTERSSON. No, ja sitten sinä tulit kaupunkiin?
RISTO. Ei maar', — e'm mää sin' niin koht' sentään tullu'm; mul' oli ny'n ne kaks' suurta korii traksittavana kans'. Mut' kyl' mää sin' lopuit' tulin sentää'j ja'.
PETTERSSON. Ja sitte möit sinä voaraimesi, — — eikö niin?
RISTO. E'm mar', kuulkaas, e'm mää niit' myyny'.
PETTERSSON. Mitenkä? Etkö saanutkaan vaaraimias myydyksi?
RISTO. Ei, — kas kun ei mul' ollukka'n faaramii, ku'n tikkelperei vaa'.
PETTERSSON. No, sama se. Eikö sun tikkerperis käyneetkään kaupaksi?
RISTO. Ooja', kyl' ne lopult' meni kans' — —
PETTERSSON. No, entäs sitten?