HKILIö. Sitä min'en huomannut. Hän on minusta oikein kunnon ukko, oikea verkkasen kelpo mies. — Noin ylimalkaan lukien, min'en ole vielä koskaan ollnt niin kelpo seurassa, kuin tän' iltana.
SALMELA. Mitä pidät kilvoitteliastamme, Stenforsista — —?
HKILIö. Siitä ketun-silmästä? No — — — hän ei ole hullumpi, — tietysti kelpo mies; mutta pohjastaan hän on suuri lurjus. Vaan minäpä löylytinkin häntä illallispöydässä. Huomasitkos? Minun sanani olivat oikein purevia, — sen sanoi Sieväkin. Niin, sin'et tunne sitä tyttöä, mutta me olemme jo puhelleet kahdenkesken kaikenlaisista asioista. (Laulaen). "Sievä, Sievä, Sievä! Sä tunnet salaisuutein!"
SALMELA. Olehan nyt vähän hiljaa, höperö!
HEILIÖ. Älähän toki luonnottomia vaadikkaan! Min'en, peitturi olkoon, nyt voi olla hiljaa, vaikka — —! Kuule, tuleppas tanssimaan! (Laulaa). "Pois huoli, ja murhe nyt haihtukohon!"
(Ottaa häntä ympäriltä, pyörittää, rallittain valssia).
SALMELA. Kuule, kuule, raivio! Sinä olet saanut jotain kalloosi, luulen ma.
HEILIÖ. En tiedä, mutta minä olen vain niin surman iloinen — hei! — kuuleppas, oletko kuullut uusia? Mutta suu poikki: Minä olen hurjasti rakastunut!
SALMELA. Sinäkö?!
HEILIÖ. Minä juuri — aivan korvia myöden — ja vähän enemmänkin.