SALMELA. Oikeinko totta?
HEILIÖ. Niin, eikös se ole naurettavaa? — Sin'et usko minua, kun en käy pää nyykyksissä kuin torkkuva hevonen, murehtien, — niinkuin sinä teet. Mutta usko pois: Minun sydämeni on yhtä haaveksiva kuin sinunkin, — hahaha!
SALMELA. Onko tuo totta vai leikkiä?
HEILIÖ. Totta vai leikkiä! — Mietippäs, minä olen jo puolittain kihloissa; — mitäs siitä sanot?
SALMELA. No, joutavia!
HEILIÖ. Sinä nyt olet mokoma kovakuoriainen. Näetkös, me tulimme kumpainenkin siihen päätökseen, että se mahdollisesti voipi käydä laatuun, se historia. Mutta äläs huoli: Kuinka sinun historias on laita? Niin sinä oletkin vain pelkkää kirkkohistoriaa, koko mies!
SALMRLA. Minulla ei ole mitään kerrottavaa.
HEILIÖ. Eikö? Suo anteeksi, että luulin sinun huoleksivan silmäsi takertuneen Laura-neidin sydämeen, näetkös sinne vasempaan "herttakamariin." — "No no, suo anteeks', suutari!" Hahaha!
SALMELA. Älä noin ilvehdi, se tuskastuttaa mua.
HKILIö. Kuules ukko, sin'et ole oikein terve. Sin'et ole iloinen?