SALMELA. Min'en todellakaan ymmärrä teitä. Mitä olisi täällä saattanut tapahtua?
LAURA. Niin, sitä min'en tiedä; mutta nimismies puhuu syytöksistä tai jostain semmoisesta teitä ja herra Heiliötä vastaan, ja isä sanoo, että pitää asetettaman vahti huoneitten ympäri, jotta te ette pääsisi pakoon, ja Sievä itkee tuolla ulkona; — varmaankin on jotain tapahtunut.
SALMELA. Sepä merkillistä!
LAURA. Min'en usko teidän tehneen mitään pahaa; mutta saattaahan nuori ihminen helposti hairahtua. Ehkä olette syypäät johonkin varomattomuuteen, josta on huonot seuraukset, ja varsinkin täällä, kun nimismies on typerä — — —
SALMELA. Te olette varmaankin erehtyneet.
LAURA. Niinpä mietin minäkin; ja juuri sentähden tahdoinkin varoittaa teitä, että ajoissa pääsisitte pakoon, jos teillä olisi jotain peljättävää.
SALMELA. Minulla ei ole pienintäkään syytä pelkoon.
LAURA. Sananen vielä! Koko talon väki on poissa ja palajaa vasta noin tunnin päästä. Jos siis kuitenkin olisi jotain syytä, niin tuon ikkunan alla on puu, jota myöden pääsee alas. — Tämä oli sanottavani, — hyvää yötä!
SALMELA. Laura — neiti! Sallitteko minun pyytää teitä viipymään silmänräpäyksen vielä! — Kaikkityyni on pelkkää erhetystä. Se pian selviää. — Neitini! Tämä on ehkä viimeinen kerta kuin teidät kahdenkesken tapaan, kun huomenna jo erohetkemme lyöpi. Min'en saata teiltä salata tunnettani, joka sydämeni valtaa nyt: Minä rakastan teitä!
LAURA (its.) Oi, katkera suloisuus!