HEILIÖ. Olkaa hyvä — jatkakaa vain; alku oli kaunis!
STRÖMBERG. Te olette todellakin kauniita poikia! Hehe. Pahanilkiset!
Minä pidän näitä ihmisinä ja itseäni narrina ja nuo mokomat — — —
LAURA. Isäkulta, ethän sinä ollenkaan tiedä — —
STRÖMBERG. Ole vait, sinä! — Minä olen ottanut teidät kuppi-kuntaani, ja minun hyvyyttäni te pistitte poskeenne, kuin aika rehelliset miehet ainakin. Te olette juuri kauniita pappeja ja yli-oppilaita, te! kehtaatte hävyttöminä varkaina oleskella kristillisen miehen rehellisessä talossa! Hehe.
HEILIÖ. Suokaa anteeksi, mutta nyt en enää voi nauruani pidättää, — haha!
SALMELA. Herra Strömberg! Nyt huomaan selvästi, että kauhea hirmunne tarkoittaa muuta, kuin tuota mitätöntä viiniamarja-juttua. Olkaa siis hyvä, selittäkää!
BRIITA. Vai vielä selityksiäkin! — Pistäkää töppösenne kauniisti rautoihin vain, sillä — — —
STRÖMBERG. Kuka teidän käski varastamaan herra Stenforsin lompakon!
Hehe.
SALMELA. Mitä?!
BRIITA. Kas, kas! — No, joko myönnät olevasi kiikissä, veijari?!