LAURA. Olisiko se petosta? Sievä, luuletko hänen todella tarkoittavan sitä mitä lausui?
SIEVÄ. Kosioimistaan? Sehän oli päivänselvää.
LAURA. En, — min'en voi hämä rakastaa, nyt sen varmaan tiedän. — Oi, raitista ilmaa!
(Avaa lasi-ovet).
SIEVÄ. Kuuleppas, Laura, mitä nyt on ajatteleminen Heiliöstä tuon ilkeän viinimarja-jutun jälkeen?
LAURA. No, se oli aivan pieni vallattomuus, josta hänen luonteensa ei pienintäkään pilkkua saa. Hän on kelpo ihminen, luota minuun vain.
SIEVÄ. Voi voi, senpä minä niin mielelläni soisinkin. Sillä tiedätkös, me puhelimme niin paljon eilen kahdenkesken, ja minä luulen melkein, että hän kosi minua.
LAURA. Mitä sinä vastasit?
SIEVÄ. Herrainen aika, mitä taisin vastata? Enhän minä silloin vielä osannut aavistaakkaan, että hän oli rosvo, ilkeä varas.
LAURA. Ole huoletta, hän on se, joksi itseään sanoo.