KAISLA. Kuinka voitte niin sanoa, vaikka en ole saanut sanaa vaihtaa teidän kanssanne. Te istutte äänetönnä ja minä olen lörpötellyt isänne ja serkkunne kanssa kaiken mailman asioista, peittääkseni levottomuuttani.
LAURA. Te olette joskus hyvin omituinen, herra Kaisla. Te olette taipuvainen pilkantekoon. Kohtelette usein pisteliäästi kelpo ihmisiä, kuten esimerkiksi —
KAISLA. Älkää moittiko minua ankarasti! Ymmärrättehän, että se voi suututtaa ihmistä, kun on pakoitettu vasten tahtoaan keskustelemaan jonninjoutavista asioista.
LAURA. Ei kuitenkaan pitäisi antaa tyytymättömyytensä kohdata aivan viattomia henkilöitä.
KAISLA. Kyllähän te olette oikeassa. Te olette jo ennenkin huomauttanut minua tuosta rumasta viasta ja minä lupaan parantaa itseni — ja sen varmaan voisinkin hyvin helposti jos — jos te vähänkin pitäisitte minusta — Laura, jos edes pikkuisen rakastaisitte minua.
LAURA tyytymättömänä. Olenhan sanonut, että tahdon miettimisaikaa.
KAISLA. Tietysti saatte miettiä niin kauvan kuin haluatte. Vaikkapa viikon — kuukaudenkin, jos niin tahdotte. Minä en tahdo häiritä vapaata valintaanne.
LAURA nousee. Olkaa varma, että minä täydellisesti tunnustan teidän hienotunteisuutenne! Mutta teidän esityksenne tuli tosiaankin niin peräti odottamatta, että —
KAISLA. Ettehän toki jätä minua aivan toivottomaksi?
LAURA. Minä pyydän saada rauhassa koota ajatuksiani.