KAISLA. Teidän mielestänne siis —
LAURA. Hyvästi! Menee.
KAISLA. Hm! Mahtaneeko hän teeskennellä! Vaikeata arvata. Mutta vaikkapa niinkin olisi, niin ei se ainakaan häntä rumenna. Tosiaankin soma tyttö! Ja minä kiinnyn häneen yhä enemmän ja enemmän. (Istuu ja haukottelee.) Kunpa nyt vaan pian päästäisiin päivälliselle! Hm! Jos tämä olisi minun kartanoni, niin elettäisiin täällä vallan toisella tavalla. No, no! Eipä tiedä vielä mitä voipi tapahtua. Laura kyllä lopulta antautuu, kun vaan säännöllisesti pidän tulta vireillä. — Ja Helmi? Hm! Helmistä täytyy minun ajoissa päästä irti. Pyh! Sellaisia nulikkamaisia päähänpistoja! Niistä täytyy päästä.
HELLÄ tulee. Herra Kaisla! Herra Kaisla! Ettepä voi arvata mitä minä nyt teille annan!
KAISLA. Voinpa hyvinkin, Hellä-neiti!
HELLÄ. No, sanokaapas, niin saamme nähdä!
KAISLA. Te annatte minulle hellän silmäyksen.
HELLÄ. Älkää lörpötelkö! Millä sellaisen olisitte ansainnut?
KAISLA. Ei sellaista tarvitse ansaita! Kaikki naiset tekevät siten — minä tarkoitan — kaikki Hellä-nimiset naiset.
HELLÄ. Helläkin voi olla sangen viisas! — Koska olette noin herkkäuskoinen, niin ettepä saakaan kirjettänne!