MANU. Mitä annoit! Lävellisen kaksimarkkaisen, joka lienee oma tekemäsi.
SANTTU. Eipähän! Sen kunnialla ansaitsin kruunun työssä. Olisi minulla enemmänkin sellaisia, jos vaan olisin ehtinyt ne perimään.
MANU. Tuli kai vähän äkkinäinen lähtö?
SANTTU. Niinhän tuo tuli.
MANU. Mutta mitäs sinä nyt alat hommailla? Minä en sinua enään voi auttaa.
SANTTU. Kuulehan Manu! Minä aion mitä pikemmin, sitä parempi luistaa tieheni näiltä mailta. Minä annan palttua nykyiselle ammatille! Se ei kannata enään. Aamulla — kun olin pukeutunut näihin sinun ryysyihisi ja sinä olit vangin pukua suohon hautaamassa — tapasin vanhan tuttavani, joka nyt on perämiehenä englantilaisella laivalla.
MANU. Silläkö, joka on tuossa lahdessa?
SANTTU. Sillä. Hän purjehtii huomen aamulla Ameriikkaan. Avonaisesti kerroin hänelle kaikki ja pyysin päästä mukaan. Mutta tuo junkkari alkoi tehdä kaikellaisia verukkeita, vaikka hänellä onkin miehen tarve. Ymmärsin heti yskän. Mies on ahne rahalle. Siksi lupasin hänelle paikanvälityksestä kymmenen markkaa — ja se naula veti heti.
MANU. Mistä nyt sitten aiot siepata tuon kympin?
SANTTU. Sinulta.