SANTTU. Paljon olen minä elämässäni uskaltanut, mutta tämä on toki mitä julkeinta ilveilyä! Karannut vanki käy visiitillä poliisin luona, joka parhaillaan häntä etsiskelee. Onpa, saakeli soikoon, tämäkin keksintö. Mutta sen erikoisuus huvitti minua niin, etten mistään hinnasta olisi siitä luopunut. Ja olisipa perhanaa ellen pystyisi viemään harhaan tuhmaa poliisia! — Äsken kaikki menivät tarhaan päin ja jos vaan tyttö saa sieltä nimismiehen yksinään tänne, niin saan puhutella häntä kahdenkesken, ilman akkansa apua. Pääasia on viedä hänen huomionsa harhaan — pois itsestäni — ja jos siinä hyvin onnistun, niin —
PAUKKU tulee. Päivää! Päivää! Sinäkö minua tahdot puhutella?
SANTTU ottaa lakin päästään. Ee, teirä' kaikk' — valtaisuutenn' E' mnää sunkas täss' praakat' tahrois.
PAUKKU. Etkö? No, mutta mitä asiaa sinulla sitten on?
SANTTU. Kas ku' mull' on föliss' yks' preivi. Ja se piräis' antaa teirä' kaikk'valtaisuurellenn'.
PAUKKU. Kuka sinä olet sitten? Mistä sinä olet kotoisin?
SANTTU. E'hä' mää o' ku' toi Nikulan Matti vaa', täst' naapur'seurakunnast'. Mut' kotosi' mää olsi' tualt' Turun' pualest.
PAUKKU. Vai niin, vai niin! No, keneltä se on se kirje?
SANTTU. Jaa, ett' kuka se' preivii' o' kirjottanu'? — Se ny' o' sill' viisii nii', ett' e' mää vaa' sunkas sit' tiärä.
PAUKKU. Kuinka et sitä tiedä? Miten olet sen sitten saanut?