SANTTU. Kyll', kyll, muttei se nii' vaa' sassii' käyn't. Kauva' mää siin' ympärs katteli' — sitt' tul' yks' ja hantlas' litra' ja sitt' tul' toine' ja hantlas' pual' litraa — ja sitt' tul' pual' päivä — ja sitt' nee loppusis. Nii' ett', kyll' nee sitt' lopult' män' kans' — ja sitt' mää läksi' juur' vikkeläst', mää kans'.
PAUKKU. Mutta en minä vielä yhtään ehtinyt hoksaamaan, mistä sait kirjeen.
SANTTU. Eihä' sit' o' viel' tarvinnukka' hoksanteerat'. Mutt' ny' se juur' vissii' o' koht' pramill' se preivi. Tuall' rist-tiä' mutkass' treffasi' mää yhre' herra'. Hää seisattus' siihe' ja kysys hevelist' mult': "Mihis' sää reissaat?" "Kottii' päi' mää meinaa'", mää sanos. "Voisiks' sää jelpat' mua vähä'", hää sanos. "Ku' se' ny' oikke' tiäräs'", mää tuumis. "E' sunkas sää vois' viärä yks' pian' preivi pefalliksmannill'", hää kysys. "Kyll' mar mää to' verra' voi'", mää sanos. Sitt' otti hää yhre' kirja' plakkarist' ja kirjotti siihe' jottai' ja sitt' reväis' hää se' töhrity' plari' erilles ja tälläs se' kokkoo' ja anno' mull' ja sanos: "Toss' o' markka! Ota följyys toi ja vie pefalliksmannill'!" "Juur' vissii' mää se' tee'", mää sanos. Sitt' hää helssas' pääll' vaa' ja läks' matkaas.
PAUKKU. Annappas sitten tänne se kirje!
SANTTU etsii taskuistaan. Jaa nii', juu! Nii' oikke'! Se ku' se' löyräs, ku' mull' o' nii' mont' plakkarii' —- täss' se o' juur' vissii'. (Aikoo pois.) Hyväst' ny' sit' ja kiitoksii' vaa'!
PAUKKU. Älä mene! Odota vielä! Täytyyhän minun katsoa mitä tähän on kirjoitettu. (Avaa kirjeen.) Konsuli Holmbergilta — en ollenkaan tunne. (Lukee.) Mitä kummia! (Jatkaa lukemistaan.) Onko mahdollista! (Santulle.) Oletko sinä varma, että se on totta?
SANTTU. Mikä nii'?
PAUKKU. Se, mitä tässä kirjeessä sanotaan.
SANTTU. Kuis ny' sill' viisii —! Mistäs mää tiäräs', vaikk' se olisis alust' loppuu paljast' filuurii' vaa'.
PAUKKU. Niinkö arvelet?