SANTTU. Kuin saakeliks' mää viäl' funteerasisis' tommotoist'! E' sunkas mää sit' preivannu'!
PAUKKU. Ei, ei! Ethän sinä — se on totta se! Mitä nyt on tehtävä! (Huutaa.) Lotta, Lotta! — Hm! Hm! Oliko se hieno mies, joka tämän antoi?
SANTTU. Jaa fiini, vai? Kuis jeekuliss' mää simmotoist' tiäräs'! Ol' hää kumminkii nii' fiini ku' pefalliksmannikii. Saanks' mää mennä jo?
PAUKKU ankarasti tuumien. Ei! Sinun täytyy jäädä! (Itsekseen.) Onhan minulla kirje! (Ääneen.) No, mene sinä vaan! — Ei sentään! Odota vielä! (Itsekseen.) Onhan mulla tämä kirje. — (Ääneen.) No, mene nyt sitten!
SANTTU. Suur' kiitost'! (Aikoo mennä.)
PAUKKU. Älä sentään mene! Odota! (Itsekseen.) Mitähän ihmettä tässä pitäisi tehdä! Jospa vaan Lotta —
SANTTU. Ny' mää vissii' saa' mennä jo?
PAUKKU. Et, et! Sinun täytyy — (itsekseen) mitä minä hänelle tekisin — näin vaikeissa asioissa ei järki auta yhtään mitään — (Ääneen.) Lotta, Lotta! —
SANTTU. Pitääks' mun täss' kattoo päält, ku' pefallinksmann' noi' julmast' ulos funteeraa? Mun täytyy viäl' reissat' kottii' kans.
PAUKKU. Se on nietua, se!