Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäisyyttä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa.
Matkustajilla, jotka katsahtavat ylös rantalaiturista, ei ole edessään satamaa, aukiota, eikä myöskään selvää katua, vaan mäkitörmä, ja enimmät rakennukset ovat kylläkin epäkohteliaita kääntämään päätynsä katsojaan. Siitä huolimatta ja koska laiva viipyy ehkä puolisen tuntia, astutaan maihin. Täällä ei toki ole vastassa rinkilät kuten Söderteljessä; kuitenkin, jos astuu varovaisesti nostaessaan jalkansa laiturille, katsoo eteensä eikä kompastu lahojen lankkujen välisiin reikiin, niin saattaa hengissä päästä kaupunkiin.
Tämäpä juuri tapahtui kersantille ja vielä eräälle. Kun hän näet seisoi etukannella ja näki porraslavaa laskettavan maihin, huomasi hän jonkun matkan päässä hennon pään tuikkivin silmin katsahtavan pientä kaupunkia kohti. Äkkiä hänelle juolahti rohkeus mieleen; hän päätti välttää noita vaarallisia sanoja neitsy, neiti, ja ylipäänsä jokaista titteliä.
"Sananen!" hän virkkoi, kääntyen luontevasti neidon puoleen: "Sananen! Astutaanpas maihin, tulkaa! Täällä laivassa on nyt meluisaa, tulevat paiskelemaan halkoja ja pitämään muita metkuja. Alhaalla ruokasalissa on myös rähjäistä; siellä on ilkeätä syödä, sillä — hm — tiedänpä täällä Strengnäsissä erittäin siistin ja hyvän paikan. Aamiaisen pitäisi mielestäni nyt maistua hyvältä niin pitkän paaston jälkeen."
Neito antoi hänen muitta mutkitta tarttua käsivarteensa, astui porraslavan yli, turvautui häneen läheisesti vaarallisella sillalla, ja nyt he seisoivat Strengnäsissä.
"Pidänpä kovin tästä pienestä kaupungista", hän sanoi vapaasti, luoden ympärilleen iloisia katseita. "Tämä on aivan toista kuin Tukholmassa."
"Kun päästään lähemmäksi, on todella koko sievää", virkkoi kersantti.
"Kas — kas!" jatkoi tyttö. "Ah, minä hengitän — mutta — no niin — kyllä — kylläpä vaan. Lidköping on kuitenkin kauniimpi."
Nuori sotilas, ihastuneena siitä että äkkiä ja miltei vastoin luuloansa kuuli uuden tuttavansa olevan puhelias ihminen, alkoi itse huomata Strengnäsin varsin hauskaksi. Todellisuudessa onkin asia niin. Kaikki on vaateliaisuutta vailla. Tultuaan järven rannasta astutaan pelkkiä kapeita, vääriä kujia tai katuja, jotka luikertelevat mäkien yli. Pöyhkeää oikoisuutta ei näy tässä yhteiskunnassa. Pienet talot ovat vanhoja, ystävällisiä, ja huomaa pian niissä olevan ei ainoastaan päätyjä vaan myöskin julkisivuja sievine ikkunoineen, vieläpä portteineen, joista tekee mieli astua sisälle. Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäistä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa ja näyttäytyy sen esiintymistavassa. Ei, täällä ilmenee ainoastaan kansanomaisuus mitä vaatimattominta lajia. Luulee kaikkien talojen olevan pursilaivurien, lasimestarien, harjantekijäin, kalastajain omaisuutta.
Selvää on, että tällä ymmärretään ainoastaan sitä Strengnäsiä, joka kohtaa järveltä nousevaa matkustajaa ja ympäröi hänet, ennenkuin hän ehtii niinkään pitkälle kuin tuomiokirkon korkealle, puita kasvavalle kukkulalle, jonka läheisyydessä piispantalo ja muutamat muut ilmaisevat korkeampaa maailmaa. Mutta kersantti, lasimestarintyttö käsikynkässään, ei ollut vielä noussut ylänteitä kohti. He eivät olleet edes ehtineet torille. He olivat tytön huudahtaessa pienen talon ja sen valkoisten luukkujen näkemisestä pysähtyneet siihen merkilliseen Strengnäsin sokkeloryhmään pienine käyrine katuineen ja rakennuksineen, joka on järvenrannan ja tornin välissä. Täällä kersantti vei seurakumppaninsa korkeille portaille, jotka itse kadulta johtivat alas pihamaalle. Läpi pihan he astuivat talon portille. "Tässä", kuiskasi kersantti, "asuu rikas värjäri, joka samalla pitää sievää ja siistiä ravintolaa. Saammepa nähdä, kuinka puhdasta siellä on." — Tyttö hengitti kuten omassa kodissaan, vaikka hän usein lisäsi, että Lidköping oli vielä kauniimpi.