Kersantti puolestaan kalpeni ja yritti änkyttää, että hän se oli tarjonnut, ja hänen piti ehdottomasti maksaa. Mutta Sara Videbeck oli jo ovella. Aika pakotti. Hän maksoi kolmekymmentäkuusi killinkiänsä, puri huulta harmistuneena ja lähti ulos neidon jäljissä.
Kun he olivat tulleet kuistinsillalle, menneet läpi pihan ja aikoivat nousta portaita kadulle, teki neito pienen liikkeen, josta saattoi päättää, että kersantin tulisi ottaa hänet käsikynkkään. Jonka hän myös teki.
"Kiitos sinulle, joka veit minut tähän siistiin paikkaan!" virkkoi hän puolikovaa mitä kauneimmalla äänellä ja kosketti kädellään hänen kättään, ikäänkuin hiljaa taputtaakseen. "Asuuko tässä rikas värjäri, kuules? Jo nyt jotakin!"
"Ei kestä kiittää", vastasi hän. — Sinähän maksoit itse, lisäsi hän itsekseen mieliharmissaan.
"Kyllä, paljon kiitoksia sinulle: olinpa oikein nälissäni. Hyvänluontoista ja siivoa kansaa on täällä, minne kääntyykin, ja tämän kaupungin nimi on Strengnäs?"
"Niin. Minä veisin sinut kovin mielelläni ylös tuomiokirkkoon katselemaan kaupungin isompia osia. Siellä on kauniita ja varjoisia puita kävellä siimeksessä."
"Mitä joutavia. Ei, meidän on mentävä laivalle. Siellä jo odottavat."
Heidän siinä reippain askelin kulkiessaan risteilevien kujien lomitse viittoi Sara mielihyvissään kaikille pikku nurkille joita sivuutti, ja miten olikaan, hän virkahti:
"Mistäs tiedät, että nimeni on Sara? Minä haluaisin myös tietää mikä mokoma sinulla on etunimenä?"
"Albert", vastasi kersantti.