"Alber — annas olla — niin oikein, sen olen lukenut allakasta, vai kuinka? Kyllä, sillä nimellä kastettiin myös nikkarivanhin Ahlgrenin poika, jolle olin kummina viime kesänä. Hän on oiva poika, tiedätkös, Albe, kiiltosilmäinen kuin emalji."
"Sinähän olet kotoisin Lidköpingistä, ja matkustat arvatenkin nyt sinne?" uskalsi kersantti kysyä.
"Varovasti! Astu varovasti!" sanoi neito, sillä he olivat juuri nyt hataralla sillalla. Mutta vaaratta he pääsivät porraslavan yli ja olivat jälleen laivan maailmassa. Soluttiin irti maasta, rattaat alkoivat pyöriskellä ympäri. Savupilvet ja jymeä jyske olivat uivan lohikäärmeen jäähyväiset Strengnäsille.
KOLMAS LUKU.
Ken tahtoo lasia leikata, hyvä herra, hänellä pitää olla timantti!
Kersantti oli lujasti saanut päähänsä, että hän osoittaisi uudelle tuttavalleen jonkin kohteliaisuuden. Hän meni sentähden alas ruokasalonkiin ja pyysi ostaa naulan konvehtia. "Ei ollut koskaan laivoissa myytävänä", vastattiin. — "Mitä hittoa! Onko täällä sitten appelsiineja? Sellaisia luulen olevan tuolla korissa esillä?" — "Kyllä." — "Hyvä, antakaa minulle neljä."
Tullessaan hedelmät kourassa huomasi hän laivan kannen olevan seuraavassa asussa ja järjestyksessä. Suurempi osa parempaa kansaa — herrat, rouvat ja lapset — oli mennyt alas salonkiin. Muutamat parit istuivat tosin peräkannella, mutta eivät juuri vilkkaasti keskustelemassa, jos eivät liioin nukkumassakaan, kuitenkin tyyten tarkkaamattomina kaikelle mikä heitä itseään ympäröi. Taalalaistytöt kauimpana keulavantaan luona näkyivät kyyristyneen kiemurassa olevien köysien yli ja uinahtaneen. Neljä viisi ennen mainittua neitosta oli kerääntynyt yhteen, selät nojaten puoleksi aukikäärittyä purjetta vasten. Kapteeni oli luultavasti hytissään; häntä ei näkynyt kannella. Koneenkäyttäjät touhusivat ahjoksensa ääressä. — Missä onkaan henttuseni? — kysyi itseltään kersantti.
Hän keksi tytön vihdoin istumassa vihreäksi maalatulla sälesohvalla, joka oli laivanpartaan viereisessä komerossa toisen rataskatoksen takana. Kersantti huomasi näin syrjäisen paikan varsin mieluisaksi, meni sinne appelsiineineen, istuutui neidon viereen ja tarjosi.
Tämä nyökkäsi myötäisen hyväksyvästi ja otti esille kukkaronsa.
— No sun seitsemän sarvipäätä! — ajatteli kersantti veren noustessa kasvoihin. — Eihän tuo toki aikone oikopäätä käteisellä maksaa minulle appelsiineja? Tällainen alempi porvaristo menköön…