Niin pahoin ei myöskään käynyt. Neito otti virkatusta rahakukkarostaan hopeasilaisen veitsensä ja kuori sillä appelsiinin, jonka hän kohteliaasti ojensi Albertille. Sitten hän kuori yhden itselleen, leikkeli sen kuuteen osaan ja mutusteli mielihyvikseen.
"Kiitos, hyvä Sara!" sanoi Albert ja otti vastaan appelsiininsa. Sitten hän pyysi ja sai lainata tytön veitsen hedelmänsä paloittelemiseksi. Hän katseli veistä hieman ihmetellen; se oli perin tylppä, jopa aivan pyöreäkärkinen, kuitenkaan olematta pöytäveitsen näköinen. Muuten se oli uusi ja jokseenkin terävä toiselta puoleltaan. Hän ei siitä enempää välittänyt, vaan sanoi hetkisen kuluttua: "Nyt, Sara, meidän on tultava lähemmin tutuiksi, ja sinun on sanottava kuinka läheistä sukua olet tädillesi, hänelle, joka…"
"Ei päässyt mukaan tänä aamuna? Ei käyne vaikeaksi sanoa, arvatenkaan, minkä verran sukua olen tädilleni."
"Niinpä kyllä, mutta…"
"Niin, olen aika pahoillani, ettei hän ehtinyt ajoissa, Ulla-täti parka; hänen on nyt ollut pakko ottaa oma kyyti, tai matkata Göteborgin-dilisanssissa, ja saadaanpa nähdä missä voinemme tavata toisemme tiellä, jos se ollenkaan tapahtuu. Ehkä hän nyt viipyy Tukholmassa, kun hänen kävi noin nolosti matkalle lähtiessä. Minulla on toinenkin täti, tiedätkös, naimaton, nimeltä Gustava, hän asuu Lidköpingissä ja hoitaa sairasta äitiäni, matkalla ollessani. Mutta tämä Ulla-täti on kauan asunut Tukholmassa, ja hänen piti nyt vain matkustaa kotipuoleen minun kanssani vähän tuuleutuakseen, ja oli tyhmää, että hän kuhnusteli. Mutta sen hän usein tekee, Ulla-täti parka. Olin myöskin pahoillani omasta puolestani; täti tai joku sellainen on aina hyvä olemassa matkaseurana. Mutta olinpa varma, eikä pettänyt luuloni, että matkalla kuitenkin tapaisin jonkun matkustajan, joka — syö itse, Albe! En minä yksin syö näitä kaikkia."
"Kiitos", sanoi tämä iloisena saadessaan virkkaa hänkin sanasen.
"Käytkö useinkin Tukholmassa? On tosiaankin pitkä matka Lidköpingistä
Tukholmaan?"
"En ole koskaan ennen ollut Tukholmassa. Minun tarvitsi nyt mennä, hieroakseni öljyn ja timanttien kauppaa ja tutkiakseni uusinta muotia."
Kersantti katseli tyttöä ihmetellen ja vaikeni. — Öljyä, — hän ajatteli. — Olenpa tainnut kokonaan erehtyä hänen laadustaan. Hm! Uusinta muotia? — Hän mitteli tytön vartaloa kiireestä kantapäähän. Se oli todellakin aika sorea, nimittäin omaa lajiansa. Vihdoin hän virkkoi puoliääneen: "Timantteja?"
"Niin, juuri timantteja, hyvä herra! Ah… ah… sinä luulet ehkä että piikivi kelpaa, sinä? Eipä toki. Tulta lyömään, kuten kiväärinlukkoon, siihen piikivi sopii. Mutta kas sillä, joka tahtoo lasia leikata, hyvä herra, sillä pitää olla timantti!"
Hänen silmänsä aukenivat ja kimmelsivät hänen näitä puhuessaan ikäänkuin synnynnäisestä, ylevästä itsetunnosta. Hän näytti miltei ylpeältä, vaikka ylpeyttä muuten ei koskaan ilmennyt hänen katseessaan, paitsi niinä hetkinä, jolloin hän käänsi jollekulle selkänsä. Hän antautuikin heti jälleen tuttavalliseksi, huomatessaan Albertin olevan pelkästä hämmästyksestä pudottamaisillaan appelsiinin. Hän lisäsi: "Olemme aina muutoin ottaneet liidun Göteborgista, ja olisimme samoin voineet ottaa öljynkin sieltä; mutta äiti sai kirjeen, että sitä saataisiin Tukholmassa kahtatoista killinkiä huokeammalla kannu, ja silloin halutti lähteä tänne kuulustamaan, kun minulla oli täällä ennestään täti, jonka luona asua. Mutta tuosta uudesta muodista, josta puhuivat niin laajalti Lidköpingissä, että muka Tukholmassa nyttemmin olisivat keksineet lasien värjäämistä kirkonikkunoihin, siitä minä en pidä väliä. En minä ole sellaista Tukholmassa nähnyt. Kävin vasiten kaikissa kaupungin kirkoissa, eikä se ollut helppo työ, kun niitä oli niin sietämättömän paljon; mutta siellä ei ollut värjättyä lasia yhdessäkään. En tiedä, mistä se valhe on lähtöisin, ellei Upsalasta, jossa jokin asessori kuuluu paraikaa maalailevan erään alttarikuorin ikkunoita. Minä muuten tahtoisin sitä oppia; sillä meillä on paljo kirkonikkunain tilauksia sekä — niin — että vieläpä alas Skaraan asti. Sillä Skarassa ei ole ketään ihmistä, joka osaa lasia käsitellä, ja minä tiesin siitä tulevan suuren ja sievän ansiolähteen, jos pystyisimme lasia värjäämään verstaassa. Olisimme silloin niin lähellä ainoat, jotka kykenisimme uutta muotia käyttämään, ja ottaisivat kai meiltä, niin pian kuin jotakin kirkoissa särkyisi. Mutta yhdentekevää; sitä muotia ei kuulemma käytetä missään, ja silloin se ei myöskään ole minkään arvoinen. Timantteja sain oivia, niin että olen matkaani varsin tyytyväinen, ja entäs öljyä sitten…"