Pysähdys.
Sotilas istui hiukan säikähtyneenä kuunnellen avosydämisen ystävänsä puhekykyä ja rohkeita mielenpurkauksia. Hän oli siitä tietoinen, että kovin mielellään halusi tulla luutnantiksi, ja toivoi saavuttavansa tämän viranylennyksen salaisen sukulaisuutensa nojalla erään pääkaupungissa asuvan korkean perheen kanssa. Hän tiesi myös, että hänen kassansa oli tällä kertaa koko hyvin varustettu senlaatuista eräiden maatilain tarkastusmatkaa varten, jolle hänet kesälomallansa oli lähetetty. Siksipä hän ei tahtonut itseensä sovelluttaa noita raskasmielisiä loppusointuja: nyt röyhys kaulaan j.n.e. Mutta kieltää hän ei voinut, että tuommoinen rupattelu neitien ja neitsytten kanssa oli väliin ollut hänestä mieluista. Hän silmäsi sentähden hämmästyneenä noin jyrkkiä mielipiteitä lausuvaan Sara-ilmiöön. Hän tarkasteli hänen kasvojaan; iloiset ja ystävälliset silmät näyttivät olevan ristiriidassa hänen viimeiseen ankaraan puheluunsa. Vieläpä, kun hän katseli noita punaisia täyteläisiä, miltei kauniisti muodostuneita huulia, takana olevine tasaisine, valkohohtoisine hampaineen, sekä joskus esiinpilkistävää pientä kielenkärkeä, hienointa heleänpunaista lajia, niin saattoi kai hänenlaiselleen miehelle antaa anteeksi tuon äänettömän kysymyksen: Eikö nyt kenkään maailmassa ole suudellut tuota suuta?
Sara katsoi myös kersanttia kasvoihin, kuten tämä häntä, ja vihdoin hän heleällä, lempeällä äänellä kysyi: "Mitä sinä niin tähystelet?"
Aivan arvaamatta ja urhokkaasti hän vastasi: "Minä istun ja ihmettelen, eikö kukaan ihminen milloinkaan ole suudellut tuota suuta?"
Äkkiä haihtuva hymy oli neidon koko vastaus, ja hän katseli poispäin Mälarin ulapoille. Hänen katseessaan ei tällöin näkynyt pienintäkään keimailua tahi häijyyden hohdetta, mutta toiselta puolen ei myöskään juuri mitään romantillista, haaveilevan taivaallista. Hän oli selvittämätöntä välilajia. Ei lainkaan rumaa, mutta ei myöskään syvästi kaunista. Hän oli sentapaista lajia, josta iloisin ilmein on tapana sanoa: "Oh, käy laatuun!"
Rohkaistuneena siitä ettei neito ainakaan käskenyt häntä luotaan, nakellut niskaansa taikka mennyt tiehensä, jatkoi kersantti: "Minä voisin sinulle paljon sanoa, hyvä Sara, samanlaatuista, jota itse olet kertonut puhuttavan neideille ja neitosille. Jopa tunnen itsekin, etten ole moiseen loruun tottumaton. Mutta sinä olet minulle selittänyt, kuinka sitä vihaat. Minä en tahdo edes puhua sydämestä, koska muistan aikaisemmin tänään… ja sitäpaitsi luulen, suoraan sanoen, sydämesi olevan lasia, ja minulla, minulla ei ole hallussani timanttia, ainoata asetta, jolla merkki voitaisiin sellaiseen piirtää."
"Pysähdytkö sinä Arbogaan, jonne höyrylaiva saapuu tänä iltana,
Albert?" Hän kysyi näin läpitunkevin katsein.
"Minäkö? En todellakaan. Minun on mentävä alas Vadsbon kihlakuntaan, eräille maatiloille, ja sitten ehkä vielä kauemmas Västergötlantiin."
"Silloin me ajamme yhdessä", taas läpitunkeva silmänluonti… "niin voimme panna parihevoset vaunujen eteen… ja me tasaamme kulut… ja… sillä minä näen, ettei sinulla ole omia ajoneuvoja mukanasi. Maalaiskärryt ovat pahat ajaa, ja kyytipoika-viikarit rinnalla, ne eivät ole minun väkeäni, ne ovat harvoin puhtaita."
Kersantti kavahti pystyyn ja olisi kai sulkenut neidon syliinsä, elleivät olisi olleet kannella. — Hänellä on sydän! — ajatteli hän.