"Istuppas, Albert, niin me yhdessä laskemme kyytirahat huviksemme. Auta minua, jos erehdyn. Suurin iloni on laskea yhteen päässä. Saapas nähdä: onhan ensimäinen kyytiväli, Arbogasta laskien, Fellingsbrohon?"
Kersantti istuutui hänen viereensä, hilpeänä ja ilostuneena ikäänkuin äsken olisi saanut valtakirjan. Neitonen olikin tällä hetkellä, hänen mielestään, niin säteilevä tahi oikeammin niin suloisen kaunis kuin tyttö — hänen mieleisensä — konsanaan voi olla. Kaikki oli niin järkevää ja viisasta, ja kuitenkin samalla niin viehättävää.
"No, etkö vastaa minulle?" sanoi neito ja letkautti aivan keveästi hänen kättään toisella syreeninvärisellä hansikkaallaan, jonka hän varovasti kyllä oli ottanut kädestään jo appelsiinia kuoriessaan.
"Fellingsbrohon kulkee tie aivan oikein, ja sieltä Glanshammareen", vahvisti kersantti. "Sitten Vretstorpiin?"
"E-ei, kuules. Meidän täytyy ensin mennä Örebron ja Kumlan kautta."
"Ja sitten Vretstorpiin, se on varmaa. Senjälkeen tulevat Bodarne ja
Hofva, ja sitten olemme kotona."
"Mitä, oletko sinä kotoisin Hofvasta?"
"Minä olen kotoisin Västergötlannista, ja niin pian kuin olen astunut jalallani Hofvan tantereelle, olen heti kotona." Samalla Sara ojensi toisen pikku jalkansa ja laski sen perin varmasti ja länsigööttisesti kannelle.
Albertille koitui nyt uusi tilaisuus ihailla hyvintehtyä kaunista kenkää. "Onko tuo Lidköpingin työtä", hän kysyi.
"Mitä lajia?"