"Minä tarkoitan, onko siellä niin hyviä suutareita, Lidköpingissä, että…"
"Se on muhkea, jopa harvinainen kaupunki! Etkö sinä milloinkaan ole ollut Lidköpingissä?… Suutareita… Onpa kyllä! Meillä on räätäleitä, hienoseppiä, karkeisseppiä, lippaantekijöitä, puuseppiä, meillä on kaikkea. Myöskin kauppiaita, ja rikas kapakanisäntä kadun varrella kappaleen matkaa vasemmalle torilta; vaikka sitä minä pidän pahana, sillä mokomat elävät toisten rappiosta ja turhista menoista. Mutta käsityöläinen tekee sellaista, joka kelpaa ja jää pysyväiseksi maailmaan. Mihin kapakoitsijan tavarat häviävät? Hän on Göteborgin-dilisanssin asioitsija, ja ylläpitää suuren suurta tanssisalia, jossa upseerit neitiensä kanssa pitävät kekkereitä. Nepä ovat joltisiakin tanssiaisia, näetsen! Mutta minä en kuitenkaan hyväksy kapakkaliikettä. Jos ihmiset olisivat ihmisiä, niin sellaiset ihmiset pian saisivat muuttaa Lidköpingistä ja lähteä tiehensä. Mutta nyt on asia niin, että monet tahtovat juoda, pelata ja tanssia, ja… siellä on mahdottoman iso tanssisali, Albert! Kahdeksan ikkunareikää pitkinpäin, muistaakseni, ja neljäkolmatta ruutua joka reiässä."
"Eikö sinua, Sara, tanssiminen ollenkaan huvita?"
"Kun olen pitänyt silmällä töitä ja lopettanut ja tunnen oloni yksinäiseksi, silloin voi sattua että tanssinkin toisinaan, mutta ilman viulua."
— Siinäpä oikea tosi-länsigööttitär! — ajatteli kersantti. Mutta tämä näytti niin äärettömän lempeältä, niin miltei liikuttavalta tällä hetkellä, että hän vaikeni. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi: "Että pitääkin äitisi olla niin sairas? Entä jos hän on kuollut, Sara, meidän saapuessamme… sinun saapuessasi sinne alas?"
"Niin, Jumala sen suokoon sille raukalle! Hänellä ei ole elämässä ollut mitään oikeata iloa. Tuskaa ja surua alati, ja nyt vihoviimeksi vain pelkkää tautia. Se ei ole kovin helppoa, Albert!"
"Sinä puhut perin murheellisesti. Mutta jos hän heitäksen kuolemaan, miten silloin käy työpajasi?"
"Niin, silloin ovat oikeudet menneet, enkä voi saada uusia maistraatilta, sen mä tiedän. Mutta olen kuitenkin asiata miettinyt."
"Niinkö?"
"Niinpä kyllä, sen voin kyllä kertoa", hän jatkoi, hiipi vielä vähän lähemmäksi Albertia sälesohvassa ja katsoi ympärilleen, ikäänkuin peljäten että joku asiaton kuulisi hänen salaisuutensa. Kun kuitenkin laivan kansi, niinkuin ennen on mainittu, tältä puolen oli väestä tyhjä, kääntyi neiti jälleen hänen puoleensa, näytti ylen tuttavalliselta ja viisaalta sekä viuhutti pikku hansikastaan ilmassa, väliin sivaltaen sillä keveästi hänen käsivarttansa.