"Olen mietiskellyt, miten ilman vanhempia ja sisaruksia oleva tyttö kuten minä on pääsevä elämään… elämään reimasti…", sanoi hän. "Minulla on riittävästi ja yltäkyllin jo liina- ja pitovaatteita moneksi vuodeksi enkä kuluta liioin, jota ei tee, kun on huolellinen. Kun nyt äitini kuolee, en saa kauemmin leikkaella ruutuja ja kitata suurissa taloissa tai uutisrakennuksissa; se kuuluu ammattimestarille. Mutta se on aivan ominainen taito, tiedätkös, jota ei Lidköpingissä osaa kukaan muu kuin minä, sillä olen sen yksin aprikoinut: sekoittaa liitua öljyyn oikeissa dimensio… ei proportsioneissa… (dimensioneiksi sanotaan itse lasien laajuutta pituuteen ja leveyteen nähden, mutta proportsioniksi sanotaan liidun ja öljyn oikeata yhteensekoitusta ja paljoutta, noita molempia sanoja käytetään vain meidän ammatissamme, etkä sinä niitä ymmärrä, Albert)… no, nyt tahdon vain sanoa, että olen keksinyt tässä sekoituksessa proportsionin, jota ei tiedä kukaan muu kuin minä, ja siitä tulee kittiä niin lujaa, ettei ilkein syyssade voi sitä liuentaa. Sitä minä aion valmistaa ja myydä kaikille ammattimestareille; sillä heidän on pakko sitä ostaa sekä Lidköpingissä että Vänersborgissa ja Mariestadissakin, kunhan oppivat tuntemaan. Ja he tietävät jo siitä, sillä olen antanut poikieni matkoillansa sitä toitottaa maailmalle. Itse myyn sitä kotona kamarissani."
"Mutta naimatonnahan olet turvaton, ja…"
"Sepä jotakin. Juopottelevan ja pahaluontoisen miehen kanssa, kuten äiti raukkani, — silloinpa olisin päinvastoin turvaton ja kurja. Ei, totta tosiaan, minä selviän juuri sellaisena kuin olen. Pientä taloa Lidan varrella pidämme itse hallussamme. Se on aivan vähäinen puutalo, kuten jokunen tuolla ylhäällä Strengbyssä… Streng… kuinka se olikaan?… Niin…"
"Strengnäsissä."
"Ja äitini kuollessa joutuu talo minulle. Äiti rukka! Mutta hän elää vielä parisen vuotta. Kuitenkin, kun hän kuolee, niin olen saanut tietää pormestarilta, että minä taloineni ja tonttineni en tarvitse enempää turvaa, vaikka naimatonna. Talo ei suuria korkoja tuota; kuitenkin saatan vuokrata pari huonetta ylhäällä, ja alhaalla pohjakerrassa asun itse. Mutta koska olen tottunut pitämään hauskaa ja olemaan ihmisten kanssa, en tahdo istua alati itsekseni, vaan aion avata puodin… pienen puodin… pitäen kauppaa, jota naisväki saa hoitaa, ja jota ei ole vielä laskettu ammattikunnan alaiseksi. Minä aion puodissani myydä rasioita, hienoja, kauniita, lasista tehtyjä, joihin on pantu värillistä paperia lasin alle, jota olen laittanut monta vuotta, ja johon maalaiskansa on hullaantunut koko ympäröivällä seudulla, ja lisäksi kotilyhtyjä, juhlalyhtyjä; niin, olenpa oppinut liittämään peilitinaa lasiin, ja siitä aion tehdä pikku peilejä pitäjiin. Kenties otan myös puodissani pitääkseni kaupan kaikenlaista poimintotavaraa, kuten kudoksia, palttinoita, nenäliinoja, kaulahuiveja, kaikki kotitekoista, kunhan vain varon myymästä silkkikangasta, joka kuuluu ammattikunnalle. Siitä ei ole tuleva niinkään pientä kauppaa, kun on ihmisille kohtelias tiskinsä ääressä; ja minäpä istun puodissani kymmenestä aamupäivällä viiteen illalla, kauemmin ei kannata. Ennen kymmentä aamusella, ennenkuin aukaisen puodinoven, valmistelen kaikkia rasioitani ja lasitavaroitani. Iltasin sekoitan kittiä kaikille ammattimestareille. Siitä tulee hyvä kauppa ja iloisa elämä."
Saran silmät, suu ja posket loistivat hänen puhuessaan. Mutta kersantti kysyi: "Aiotko sinä istua sillä lailla koko vuoden umpeensa etkä milloinkaan liikkua ulkona taikka hengittää ihanaa maalaisilmaa?"
"Auringon noustessa menen ulos Trufveen päin johtavalle tielle. Sen teen kesäisin joka aamu, kun muuten on kirkas ilma."
"Tru… mikä se on olevinaan?"
"Se on Trufve, tiedämmä. Se on Richertin kaunis herraskartano Mariestadin tiellä, näet. Jos vain kaupungista sinnepäin vievä tie ei olisi niin hirveän hiekkainen. Mutta minä en välitä siitä, en kulje sitä niin usein. Monena aamuna istun mieluimmin kotona. Mulla on salvioita ja muita ruusuja ikkunoissa, ja lavendeliruukut vielä hankin. Sitäpaitsi näen Lida-joen ikkunain ääressä, ja kauniimpaa jokea ei ole olemassa. Jos tahdon nähdä enemmän vettä, on minulla iso Vänern nähtävänä, kun ikkunoista tähystelen ulos Hållandsön ääressä ammottavalle ulapalle; se on mulla edessä, kun vain silmään ulos ikäänkuin kaupunginsillalle päin."
"Ja kun tulet vanhaksi, kaunis Sara?"