"Jos elän noin viisikymmenvuotiaaksi, niin aion mennä tavaroineni markkinoille. Sillä niin kauan kuin olen nuori, on parempi istua kotona pienessä kauppapuodissani."
"Astuu mielellään tiskin luo, jossa niin sievä kaupitsijatar istuu myymässä", virkkoi kersantti.
"Mutta sillä iällä on ilkeätä matkustaa markkinoille", jatkoi neito, hieman poispäin kääntyneenä. "Joutuu… niin. Kun pääsen noin viidenkymmenen ikään, silloin arvelen sen olevan ohi; silloin käynee sitävastoin kauppa huonommin kotona puodissa, ja tahdon silloin yrittää markkinoilla, ellen sitä ennen ole pannut säästöön jotakin summaa, niin että saatan elää nurkumatta, kuten toivon. Sillä saattaahan elää hyvin sievästi ja kuitenkin voida varsin hyvin, niin pian kuin…" (tällöin vaipui hänen katseensa ja ilme synkkeni).
"No niin, Herran tähden! Mitä sinä tarkoitat?"
"Niin, minä tarkoitan, jos varoo ottamasta itselleen kiusanhenkeä, joka syö suuhunsa ja menettää turhuudessa tai hulttiopäisyydessä kaiken minkä toinen vaivalla ja mielihalulla on koonnut. Mitäpä auttaa olla kunnollinen, kun kiusanhenki on sitä kunnottomampi ja mässäilee uurastajan työllä? Ja kuinka voi työtä tehdä ilolla ja mielihyvällä, kun ei ole siihen sydämen halua, vaan kurkunpää tuskaan turtuu…"
"En ymmärrä sinua."
"Niinkö? Hm."
"Jumalan tähden kerro mitä tarkoitat!"
"Niin, siinäpä kylläkin on kertomista, kenties. Olin ulkona eräänä Mikkelinpäivän iltana äitini kanssa; oli jo syyspuoli ja tuuli puhalteli, ja hänen tukkansa liehui hilkan ympärillä. Epätoivoissaan juoksi hän ylös isollesillalle päin, joka johtaa Lidan yli kotikaupungissamme; minä olin silloin viisitoistavuotias ja juoksin perässä. Ajattelin hänen hirveässä tuskassaan hyppäävän alas veteen. Mutta kun minä pysyin jäljessä, hillitsi hän itsensä ja otti minut syliinsä, seisattui sillan kaidepuun ääreen ja katsoi taakseen. Ei ollut ketään ulkona jalkeilla. 'Sinun tähtesi tahdon jättää sen tekemättä', kuiskasi hän. 'Tahdon elää ja olla piinattavana, kunnes sinä vartut vähän isommaksi. Mutta tälle kirous ja sadatus! Siitä minun ainakin on päästävä irti!' Tällöin olin näkevinäni raivon vaahtoa äitini huulilla; hän tempasi sormesta kultasormuksensa ja heitti sen kauas Lida-jokeen."
Kersantti kalpeni; hänelle muistui mieleen jotakin samanlaista tänä aamuna laivanpartaalta.