Muita vaistoelämän välittömyyttä ja luonnon vapautta ylistäviä kaunokirjallisia tuotteita ovat "Kuningattaren hohtokivikoriste" (Drottningens juvelsmycke) ja "Kauneuden kyyneleet" (Skönhetens tårar). Edellisessä Almqvist esittelee "androgynisen" olennon, joka vuoroin esiintyy pojan vuoroin tytön hahmossa, vuoroin ihmisen vuoroin eläimen luontoisena. Kaikista rajoituksista riippumattomana se kauheassa kaameudessaan A:n mielestä vaikuttaa "ihmeelliseltä keväältä, jäljittelemättömältä keveydeltä ja kristallikirkkaudelta". Ihmisen suurimpana rikoksena Almqvist pitää "luonteensa ensimäisen uran rikkimurtamista". Hänen mielestään kaikkinainen harkinta ja sovinnaisuus rikkoo ihmishengen vaistomaisen välittömyyden. Jälkimäisessä tunnelmatuotteessa hän antaa julkean jättiläisen halki avaruuksien hätyyttää taivaallista immyttä; vihdoin tämä haavoittuu otsaan, veripisara yhtyy silmän kyyneleeseen, joka veren painamana, mutta veden kannattamana jää riippumaan avaruuteen: "tämä kyynel, ystäväni, on maailma, jossa asut". Elämän tummat ja valoisat ainekset siis yhdessä muodostavat sen kokonaisuuden.
Elämän dualismin sovinto, siirtymys maallisesta taivaalliseen mielialaan tapahtuu lapseksi jälleen tulemisella. Runoilijan voimanlähteenä oli tietoisuus siitä, että hän mietinnän pirstoavasta levottomuudesta oli siirtynyt välittömän kokonaiskatsomuksen rauhaan. Tällaisen sielunrauhan hän luuli löytäneensä alkuperäisen apostoliuskon iloisesta maailmankieltämisestä. Marjamissa hän nostaa keihäänsä Paavalin dogmikristillisyyttä vastaan. Ormuzd ja Ahriman tulkitsee hyvän ja pahan ainaista taistelua ihmiskunnan omistamisesta. "Hyvyys" esiintyy "hurskaana, halveksittuna, narrimaisena olentona", kuitenkin kaikkialla "yksin kooten, missä kaikki hajoittaa; yksin rakentaen, missä kaikki tuhoaa". Kuvaavin on dualismi rikollisen sydämessä. Teoksessa "Kolme rouvaa Smoolannissa" (Tre fruar i Småland) Almqvist tarkemmin esittää tätä ristiriitaa. "Rikosten kautta ihmiskunta on edistynyt, ja jokainen uusi sivistysjakso on ollut pahin kuolemansynti, jonka edellinen sivistysmuoto on ennen muita kieltänyt"… "Tämä tai ne osoittavat portin, josta uusi jakso saapuu: josta ihmiskunta nousee ja avartuu… Sentähden juutalaiset ristiinnaulitsivat Kristuksen, koska se, mitä hän saarnasi, avarsi juutalaisuuden rajoja." Tähän tapaan Ellen Key selostaa Almqvistin kantaa.
Läheistä sukua näille A:n tunnehaaveiluille on hänen uskonnollinen katsomuksensa. Joskin hän vieroi virallista kristillisyyttä — vaikka olikin papiksi vihitty — hän toiselta puolen on muutamissa teoksissaan ihmeteltävän liikuttavasti esittänyt tosihurskauden ja hartauden hyveitä. Sellaisia hehkuvan yleviä ajatuksia tapaa esim. pikkuteelmissä "Elämän apu", "Ihmisen turva", "Terveyden evankeliumi". "Työn kunnia" on ihana uskonnollinen hymni, ja idyllinen kansannovelli "Kappeli" esittää uskonintoisen nuoren papin siunauksellista työtä luonnonihanassa saaristoseurakunnassa.
Tähän välittömään lapsenuskoon liittyy yksinkertaisen maalaiskansan ihantelu. Itse oli Almqvist nuorena etsinyt "ihannoidusta talonpoikaiselämästä" sopivinta elämänmuotoa, vaikkei hänen levoton henkensä siinä kauan viihtynyt. Hänen kansankuvailunsa panevat ajattelemaan eräitä myöhemmän ajan ilmiöitä, esim. Björnsonin norjalaisia novelleja. Almqvistin kansannovelleissa on sama todellisuudentaju kuin myöhemmän realismin tuotteissa, mutta runollisuutta kannattaa mystillinen tai fantastinen pohjasävel, joka liittää lukijan näkymättömin sitein metsäkuvaukseen "Grimstahamnin uudistalossa" tai jännittävään tarinaan "Skällnoran myllyssä". — Keskiluokan ajatuskantaa valaistaan tukholmalaisen porvarisneidon sirona kirjevaihtona Araminta May-novellissa ja Kustaa III:n hovipiirin oopperamaista, onttoa eleganssia jo mainitussa "Kuningattaren hohtokivikoristeessa".
Kertoilevankin runouden alalla Almqvist osoitti suurta kykyä, kuten "Artturin metsästys" nimisessä keskiajan-aiheisessa ritarieepoksessa tai nuubialaista satua käsittelevässä Schemsel-Nihar'issa.
Näytelmärunouteen oli Almqvistilla suuret psykologiset edellytykset, jos hänen näytelmänsä vain soveltuisivat näyttämölle. Fosforistien päämies Atterbom ihaili Signora Lunaa, Runeberg kirjoitti ylistelevän arvostelun Ramido Marinescosta. Kaunis lyyrillinen satunäytelmä on "Ipsaran joutsenluola", ylevä kristinuskon ylistely "Tadmorin Isidoros".
Käytännöllisempään suuntaan kääntyi Almqvistin tuotanto, kun hän v. 1839 oli saanut Amorinan ja "Käy laatuun" (Det går an) novellinsa painetuiksi. Romaanikirjallisuuden alalta hän nyt heittäytyi sanomalehdistössä kynäsodan tuoksinaan, jossa sai kestää monta kovaa iskua. Entistä kiihkeämmin hän vaati uudistuksia kirkon ja yhteiskunnan oloissa, kuten on jo huomautettu. Vapaamielisistä sanomalehdistä Aftonbladet ja Dagligt Allehanda, jotka ennen olivat häntä vastustelleet hänen haaveilevan romanttisuutensa tähden, hän nyt sai äänitorvet uudistustuumilleen, erottuaan rehtorintoimestaan. Hän kirjoitteli ahkeraan opetuskysymyksistä, harrastaen yksilöllisyyden kehittämistä sekä välitöntä suhdetta oppilasten ja opettajain kesken. Yhteiskunnallisia ongelmia valaisi teos "Ruotsalaisen köyhyyden merkityksestä", joka sisältää erinomaisia huomioita ruotsalaisesta kansallisluonteesta. Rikollisten parantamista lempeillä kasvatuskeinoilla hän tarkoitti teoksellaan "Rikollisten kohtelusta". Lisäksi hän kirjoitteli kansanedustuksen parantamisesta, raittiuskysymyksestä, ja etenkin naisasiasta. Huomattavin yhteiskunnallinen reformikirja on sosialismiin vivahtava teos "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet", jonka Almqvist julkaisi v. 1850, vuotta ennen maastakarkaamistaan. Monet muut kaunokirjalliset ja yhteiskunnalliset teokset — Almqvist on julkaissut kaikkiaan noin 150 nidettä — on tässä suppeassa yleiskatsauksessa sivuutettava.
Suurimman melun nosti Almqvistia vastaan hänen kantansa avioliittokysymyksessä. Edellä on jo viitattu niihin jyrkkiin mielipiteisiin, jotka ilmenevät Amorinassa. Kun tämä vihdoin saatiin painetuksi, ei se enää herättänyt erikoisempaa huomiota. Sitä suuremmaksi nousi myrsky, kun A. samana vuonna (1839) julkaisi nyt suomennetun tendenssinovellinsa.
Oppineiden kesken on paljon väitelty siitä, mikä sai Almqvistin yhtäkkiä sotajalalle säännösteltyä avioliittoa vastaan. Toiselta puolen on siihen pääsyyksi mainittu Almqvistin katkerat elämänkokemukset vanhempainsa ja omasta avioliitosta. Vanhemmat, kuten jo on huomautettu, olivat luonteeltaan ja harrastuksiltaan täydellisiä vastakohtia. Omasta avioliitostaan on A. monessa kohden ilmaissut pettymyksensä, vaikka hän hyväsävyisenä perheenisänä ei sitä vaimolleen tositeossa osoittanut. Kun ensimäinen onnenhuumaus Vermlannin uudismajassa oli häipynyt, huomasi Almqvist yhä enemmän, kuinka vähän hänen vaimonsa kykeni hänen mystillistä aate-elämäänsä ymmärtämään. Vaimo taasen; joka oli suhteellisesti lahjakas, mutta ei osannut muodostaa kotiansa viehättäväksi, vetäytyi raskasmielisenä kuoreensa. Tästä johtui, että Almqvist useinkin lähti pitkille matkoille halki Ruotsin maakuntien, joilta retkiltä hän tuotannolleen ammensi rikkaita vaikutteita, taikka lähetti perheensä maalle lepäämään. Näin oli olemassa juopa puolisojen välillä, josta A. ei syytä yksin vaimoaan. Avioliitosta puuttui se "sydämellinen rakkaus ja henkinen sopusointu", joka — tarvitsematta ulkonaista sidettä tai kaavaa — Almqvistin mielestä yksin voi tehdä avioliiton onnelliseksi. Sentähden hän myös jyrkästi tuomitsi sellaiset avioliitot, jotka eivät perustu rakkauteen. Jo nuoruudenteoksessaan Parjumouf hän lausui nämä ankarat sanat: "Hirtetään setelinväärentäjät — mutta se, joka tuhansista muista syistä, muttei rakkaudesta, yhdistyy henkilöön jota ei rakasta, ja siten muodostaa kelvottoman kotoisen piirin — eikö hän tee rikosta, jonka oma suuruus ja jonka arvaamattomat seuraukset nyky- ja jälkimaailmaan levittävät paljon kauheampia onnettomuuksia kuin miljoonain setelien väärentäminen?"
Toiselta puolen on johdettu Almqvistin avioliittokauhu kirjallisista vaikutteista. Yleensä katsottiin 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella rakkauden vaatimusta avioliiton solmimiseen ylemmissä säädyissä vähemmän tärkeäksi. Rahalliset näkökohdat useimmin asian ratkaisivat. Englannin kaunokirjailijat olivat jo kauan saarnanneet vaimon käytännöllistä riippumattomuutta avioliiton omaisuusyhteydestä sekä hänen oikeuttaan omintakeiseen työhön ja kasvatukseen; ranskalaiset taas, kuten George Sand, painostivat eroottisen tunteen oikeutusta virallisten avioliittositeiden edellä. Rousseaun "La nouvelle Héloïse" ja Goethen "Die Wahlverwandschaften" lienevät jossakin määrin olleet Almqvistille tienviittana. Englantilainen käytännöllinen katsantokanta kuvastuu Fr. Bremerillä, eroottinen tunteenpuhtauden vaatimus Almqvistilla. Ehkä vielä enemmän vaikutti Almqvistiin Ranskan sosialistinen (saint-simonilainen) avioliitonpohdinta, joka muun muassa sai aikaan, että hän novellinsa päähenkilöt valitsi aliluokan piiristä, sillä painostaen riitakysymyksen koskevan koko yhteiskuntaa.