Det går an-novellissa Almqvist esittää aliupseeri Albertin, joka Mälarin-laivassa on matkalla sisämaahan, eräitä maatiloja tarkastamaan, ja lasimestarintyttären Sara Videbeckin, joka samassa laivassa on kotimatkalla Lidköpingiin, missä hän, äidin ollessa rappiolla, johtaa isä-vainajan lasiliikettä. Laivalla tehty tuttavuus johtaa siihen, että nuoret yhteisissä maalaisvaunuissa tekevät matkan Lidköpingiin. Arkaluontoisista tilanteista selviytyy Sara tahdikkaasti, kunnes lopulta matkatoverit toisiinsa kiintyneinä päättävät siirtyä asumaan saman katon alle. Mutta ei laillisesti vihittynä parina, vaan niin kauaksi kuin rakkautta riittää. Tämän on Sara matkalla Albertille selvittänyt, vedoten vanhempainsa onnettomaan avioliittoon, jossa isä on juonut kaiken omaisuuden ja äitikin lopulta langennut juoppouteen. Siksi Sara myös tahtoo että vaimon pitää yksin hallita omaisuuttaan.
Tällä n.s. vapaan rakkauden julistuksella ei Almqvist kuitenkaan tahtonut puolustaa tilapäisten, höllien siteiden solmimista. Siitä hän päinvastoin varoittaa monessa kohdin, esim. "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteissa", jonka ensi luku käsittelee avioliittokysymystä. Hän vain tahtoo sanoa, että yksistään se avioliitto on todellisesti hyväksyttävä, jossa vallitsee äsken mainittu "henkinen sopusointu". Sen solmimisessa ei kirkollinen tai siviili-vihintä anna avioliitolle pyhyyden arvoa, koska se kuitenkin asiain vaatiessa on purettavissa. Mitä lapsiin tulee, siirtyvät ne Almqvistin mukaan yksinomaan äidin holhouksen varaan, kun taaskin mies maksakoon osuutensa valtion "lastenvakuutusrahastoon" kasvatusta varten.
Tällaiset mielipiteet, koulunjohtajan esiintuomina, herättivät luonnollisesti suuttumuksen myrskyn. Ei ymmärretty eikä tahdottu ymmärtää, että Almqvist teoksellaan tahtoi korottaa avioliittokäsitteen arvoa eikä vetää sitä lokaan. Kirjoituksia ja lentolehtiä sinkoili tuhkatiheään. Kun harvat uskalsivat puolustaa noin muka epäsiveellisiä ajatuksia, ryhtyi Almqvist itse eri salanimillä kantaansa selvittämään — tapa, jota hän muutenkin ovelasti osasi käyttää. Huomattavimmat vastustajat Almqvist sai kirjailijaystävistään J.V. Snellmanista ja August Blanchesta. Selostan tässä lyhyesti heidän vastakirjoituksiansa (O. Sylwánin mukaan).
J.V. Snellman julkaisi v. 1840 "Tauluna elämästä" Almqvistin novelliin jatkon, joka oli painoasultaan tämän kaltainen ja muuten terävästi jäljitteli sen kirjoitustapaa Almqvistin suureksi harmiksi. Toiminta on siirretty noin kymmenen vuotta myöhemmäksi. Albert kersantti on omilla opinnoillaan ylennyt luutnantiksi, hyljännyt Sara Videbeckin ja siirtynyt Tukholmaan. Sara ei tahtoisi hänestä luopua, mutta ei myöskään luovuta isälle lapsia. Tukholmassa Albert ihastuu neiti Celestineen, jolla on avioliitosta sama käsitys kuin Saralla, ja he rakentavat vapaan avioliiton. Albert on eronnut sotapalveluksesta ja elättää aluksi molempia muotokuvien maalauksella. Mutta omantunnonvaivat Saraan nähden, epäluulo Celestinen uskottomuudesta ja taloudelliset huolet tekevät Albertin elämän onnettomaksi. Silloin hän tapaa kerjäläispojan, jonka huomaa omaksi pojakseen Saran kanssa. Epätoivoisena hän viimeisillä rahoillaan lähettää pojan leipurinoppiin ja itse hukuttautuu Norrströmin virtaan. —
Snellmanin vastauksessa on huomattava mielikuvituksen lento, jota ei odottaisi abstraktiselta filosofilta, jäljittelyn sattuva kärkevyys sekä hieno ja syvä ironia. Almqvist puolestaan närkästyi siinä määrin Snellmanin salanimiseen "Jatkoon", että hän Aftonbladetiin otetussa vastineessaan syytti tätä "petoksesta" ja "rahakeinottelusta". Välit rikkoontuivat, mutta paranivat myöhemmin. Toisena Almqvistin vastustajista esiintyi tunnettu kaunokirjailija August Blanche. Hän julkaisi vielä uuden jatkon Snellmanin teokseen nimellä: "Sara Videbeck. Taulu elämästä. Jatkoa novelliin Det går an N:o 1 ja Det går an N:o 2". — Albert onkin pelastunut virrasta ja ruvennut näyttelijäksi. Matkoillaan hän Lidköpingissä tapaa sekä Saran että Celestinen, kummankin uusiin seikkailuihin antautuneina, samoin kuin itsekin oli tehnyt. Nyt esiintyy ennenmainittu leipurinoppilas, varastaa Albertin lompakon ja joutuu vankeuteen, jolloin vasta Albertille selviää, että varas on hänen ja Saran poika. Tarinan lopuksi Albert hukuttautuu Venneriin neljän rakastajattarensa kanssa — kaksi on tullut lisää! Vainajain lapset päättävät Lidköpingin pappi ja pormestari lähettää kasvatettaviksi — Tukholman Nya elementarskolaan, siis Almqvistin opistoon! — Vaikka Blanchen esitys yleensä on karkea ja liioiteltu, on siinä sattuviakin piirteitä, esim. Amorinan loppukohtausta ivallisesti mukaileva hukuttautumisnäytelmä.
Mainitut kaksi hyökkäystä olivat liberaalisen puolueen huomattavimmat. Kun Almqvist puolustautui omana arvostelijanaan ja sai puolelleen Eos-lehden toimittajan, Lenströmin, jatkoi Snellman itsepäisesti arvostelua Freja-lehdessä, jonka toimittaja oli Blanche. Tällöin Almqvist iski myrkyllisin nuolin Blanchen persoonalliseen maineeseen, josta johtui pitkä ja Almqvistille vähemmän kunniakas riitajuttu.
Mutta myöskin uusromantiikan leiristä käytiin Almqvistin kimppuun. Upsalan professori Palmblad, entinen akateemisen koulun vastustaja, otti Almqvistin koko tuotannon arvostelun alaiseksi ja antoi Almqvistille neuvon jättää yhteiskunnallisen kaunokirjailunsa ja jälleen "runovaunuissaan" kohota "runouden valoisimpiin ja sinitaivahisiin avaruuksiin". Palmblad muun muassa kertoo "herra Hugon akatemiassa" toimeenpannusta kilpailusta Det går an-kirjan vastustamiseksi, jolloin pääpalkinnon sai herra Hugon sisar, neiti Eleonora, joka tiesi kertoa Saran lopulta — hurskaan kirkkoherra Carlssonin käännyttämänä — suostuneen lailliseen avioliittoon Albertin kanssa.
Monet muut vastaväitteet — niiden joukossa suomalaisen ylioppilaan Z.
Cajanderin (Sakari Sakarinpojan) — on tässä sivuutettava.
Mainittakoon vain, että Almqvistin teos antoi aihetta useihin
avioliittoa pohtiviin kaunokirjallisiin teelmiin, kuten Sophie von
Knorringin kuuluisaan "Torppariin".
Mikä sitten oli Almqvistin tarkoitus tendenssinovellillaan, jota hän ei tahtonut siksi tunnustaa? Siitä ovat tutkijat häntä eri tavoin arvostelleet. Niinkuin moni lausunto teoksessa "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet" osoittaa, ei hän ainakaan tarkoittanut kaikenlaisten löyhien hetkenliittojen perustamista, kuten monet hänet käsittivät. Päinvastoin hän tahtoi avioliiton korotettavaksi korkeammalle tasolle henkisen harmonian vaatimuksellaan. Kuinka tämmöinen teoria, sitä seuraavine ristiriitoineen lastenkasvatukseen y.m. nähden, oli käytännössä toteutettavissa, siihen ei Almqvist kyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Otettakoon kuitenkin tähän hänen avioliittosysteeminsä pääkohdat äskenmainitun yhteiskunnallisen teoksen perusteella (J. Mortensenin mukaan): 1) avioliitto on solmittava rakkaudesta, ei ulkonaisista, taloudellisista tai yksinomaan lihallisista syistä; 2) puolisot eivät saa sitoa toisiaan vihkimisellä, voidakseen erota, valtion tai kirkon asiaan sekaantumatta, jos liitto osoittautuisi epätyydyttäväksi; 3) he eivät saa taloudellisesti riippua toisistaan, vaan elättäkööt kukin itsensä; 4) äiti omistaa ja kasvattaa lapsen, joka myös hänen omaisuutensa perii. Tämänlaatuisia periaatteita, joista Almqvistin aikalaiset niin suuresti pahastuivat, on myöhemmin, 1880-luvun realistisessa kirjallisuudessa, totuttu näkemään paljon räikeämmässä muodossa, jonkatähden nykyajan lukijaan Almqvistin esitys vaikuttaa verraten vaarattomalta.
Taiteelliselta kannalta Det går an-novellilla on suhteellisesti korkea arvo; se on Almqvistin paraimpia. Luonteenkuvaukset ovat sattuvia ja paikallisväritys oivallinen. Albert edustaa järkevää ja käytännöllistä porvarissäätyä, jonka elämänkäsityksessä on monta jaloa piirrettä. Sara taas on tyypillinen pikkukaupungin "mamsseli", katsantokannaltaan ahdas ja pikkumainen, mutta sannalla hienotunteinen, säästeliäs, rehellinen ja kelpo tyttö. Hänen vastahakoisuutensa laillistettuun avioliittoon on kyllin perusteltu synkkien kotiolojen kuvailulla. Sovinnaista avioliittoa vierovat mielipiteet astuvat näkyviin vain kylmästi harkitsevista puheista. Harvoin tunne-elämä pääsee valloilleen, mutta silloin hän voi esiintyä naisellisen vienonakin. Muuten käyttää Almqvist, siirtyen arkimaisesta runollisuuteen, usein hienoa ironiaa ja hymyilevää huumoria, joka antaa teokselle taiteellisen leiman.