Almqvistin esteettiset ansiot J.V. Snellmankin tunnusti, kuten näkyy hänen v. 1842 Frejassa julkaisemastaan Gabrièle Mimanso romaanin arvostelusta. Hän sanoo: "joka sivulla tuntee mestarin käden ja siveltimen, värit niin vaihtelevat ja loisteliaat, kuin ainoastaan hän ne ymmärtää valmistaa, puolihämyt niin viehkeät ja kirmakat, jotka yksin hän niin viisaasti voi jaella ja arvioida". Mutta tästäkin kirjasta hän sanoo puuttuvan "sisäistä totuutta", joten "sen laskee kädestään kylmästi ihaillen tekijää, lämpiämättä tapauksille tai henkilöille".
Muutenkin Suomessa, aivan toisin kuin Ruotsissa, Almqvistilla on aina ollut ihastuneita lukijoita. Nuorison ihailun häntä kohtaan tulkitsee kaunosielu Fredrik Cygnaeus kyhäelmässään Literaturens varg i Veum: "Ensi hetkestä, jolloin tämä kirjallisuuden satakäsivartinen Briareus suurisuuntaisena esiintyi, sinkosi hänen neronsa tuotteista sähkökipinä kaikkiin nuoriin sydämiin, jotka täällä joutuivat niiden kanssa kosketuksiin. Ei vielä koskaan ole runoilija nykyaikaisella kielellä niin yleisesti, niin nopeasti, niin syvästi tarttunut kaikkiin sielun soittimiin kuin Almqvistin mahtava henki Suomen rajojen sisäpuolella."
Nerokkaimman puolustajansa Almqvist sai J.L. Runebergistä. Jo Törnrosens bok-sarjan ensimäisten osien ilmestyessä hän erilaisesta maailmankäsityksestään huolimatta asetti Almqvistin tavattoman korkealle. Mutta he yhtyivät yhdessä kohden: että kunkin todellisen runotuotteen tuli hersyä välittömästä sieluninnoituksesta. Hän oli valmis asettamaan Almqvistin Ruotsin kaikkien aikojen kaikkien runoilijain yläpuolelle, etenkin draamallisena kirjailijana. Kun muiden runoilijain tuotteet, näytelmätkin, kulkivat lyyrilliseen suuntaan, oli Almqvistin laita toinen. "Kaikki on hänellä eloa, liikuntaa, luonnehikkuutta, ja muutamilla harvoilla, mutta kirkkailla siveltimenvedoilla hän piirtää kuvan, ulkoisen tai sisäisen, ja kiiruhtaa toiseen. Kekseliäisyydessä — se on yleisesti tunnustettua — ei hänellä ole vertaistaan Ruotsin kirjallisuudessa." Kun Almqvistissa oli moitittu elämän varjopuolien esittämistä, epätaiteellista ja eriskummaista kielenkäyttöä, vastasi Runeberg: "Ei mikään voi olla väärempää. Sommitteluissaan hän kaikkialla ilmaisee terävintä taiteilijakatsetta, ei koskaan kadota kokonaisuuden näkemystä, kuinka rikkaana se levinneekin… Hänen runoilussaan on sentähden, sen luonteen ja ulkoasun todellisuudentajusta huolimatta, samalla jotakin taivahisen hienoa ja haaveilevaa, jotakin tuulikanteleen kirkkaista, mutta henkevistä sävelistä." Runeberg silti huomauttaa heikkouksiakin eräissä mainitun teoksen osissa, esim. yleiskuvailun epävarmuutta ja henkilökuvien puuttuvaa havainnollisuutta "Metsästyslinna" novellissa. Sattuvimmin hän lienee ilmilausunut Almqvistin runouden mystillisen perussävyn seuraavassa "Naarashirvi" (Hinden) novellia koskevassa vertauskuvassaan: "Jos tahtoisi kokonaisuutta johonkin verrata, niin sitä voisi verrata syvään, aavistukselliseen metsään, jonka halki kulkee, usein kävelyn vaivaamana, mutta kaikkialla ikäänkuin näkymättömäin henkien ympäröimänä. Häiriintyy, havahtuu, hymyilee. Mutta tuokion kuluttua on jälleen haltioitunut ja odottaa sykkivin sydämin ilmestystä."
Runebergin puoliso, joka yleensä ei taipunut miehensä Almqvist-ihailuun, on kirjailijana historiallisissa romaaneissaan tietämättään saanut häneltä syviä vaikutteita tyyliin ja kuvakieleen nähden. Vielä suuremmassa määrässä tämä huomataan Z. Topeliuksen nuoruudentuotteissa. Itse hän tunnustaakin tämän ihastuksensa seuraavin sanoin (Svea-kalenterissa 1892): "Hän (Almqvist) ilmestyi kuin kuusta. Ensimäinen vaikute oli ihmettely, toinen kysyvä epävarmuus, kolmas ihailu, joka useimmissa nuorissa pian yltyi ihastukseksi. Ei ollut koskaan luettu moista. Tyylin rohkeus ja omaperäisyys, sisällyksen mystillinen runous, jossa hentoisin romantiikka vuorotteli kisailevan, joskus verisen satiirin kanssa, kaikki lumosi kuin jokin unennäön kaltainen." Topeliuksen aikaisemmista runoista varsinkin "20-vuotiaana" ja "Valdemarin salaisuus" innoituksen välittömyydessä ja tunteen intohimoisessa kiihkeydessä vetävät vertoja Almqvistin tunne-"hymistyksille". Mutta varsinkin Topeliuksen historiallisissa romaaneissa, "Talvi-iltain tarinoissa" ja "Välskärin kertomuksissa" huomaa Almqvistin vaikutusta. Ei niin ettei Topelius itsenäisesti olisi keksinyt ja kehittänyt aiheitansa. Mutta yhteisiä kosketuskohtia on esim. salaperäisyyden tavoittelu, kertomuksen keskeyttäminen tekijän mielipiteen selvittelyillä sekä yliluonnollisten voimien käyttäminen toimintaan vaikuttavina. Almqvistiin viittaa myös välskärin ja hänen yliskamaripiirinsä käyttäminen kertomuksen kehyksenä samoin kuin Hugo Löwenstjernan perhepiirin Almqvistin "Metsästyslinnassa".
"Det går an"-kysymyksen pohdintaan on Topelius tavallaan ottanut osaa novellissaan "Suomen herttuatar", jossa hän on esittänyt Eva Merthenin kohtalon niin, kuin voisi sellainen joskus "käydä laatuun". Nuoruudessaan Topelius innokkaasti harrasti Almqvistin edistysmielisiä aatteita, vaikka hän vanhemmiten jonkin verran vieraantui hänen yhteiskuntaa myllertävistä tuumistaan. Kauniin todistuksen Almqvistin oikeamielisestä arvioinnista on Topelius antanut lehdessään Helsingfors Tidningar v. 1843: "Hänen maansa ja hänen aikalaisensa eivät ymmärrä häntä ja parjaavat hänessä eroa tekemättä oikeata ja väärää… Mutta seikka, jonka moni tietäjäkatse jo varmuudella ennustaa, on semmoinen, että yhden tai korkeintaan kahden ihmisiän kuluttua, kun tuskin kukaan muistanee nyt pöyhkeästi rehentelevää kynäsotaa, saatikka niiden nimiä, jotka ovat sitä käyneet… silloin Almqvistin teoksia luetaan niin kaukana kuin Ruotsin kieltä puhutaan, ehkäpä hyvän matkaa kauempanakin, ja harvoja nimiä Ruotsin kirjallisuudessa on jälkimaailma asettava tämän rinnalle."
Tähän Topeliuksen ennustukseen saatamme lopettaa. Paljon kauniita suurmiestemme arvosteluita — mainittakoon niistä etenkin Fredrik Cygnaeuksen ja Lars Stenbäckin kirjoittamat [ks. A.H. Bergholmin "Studier öfver C.J.L. Almqvist">[ — voitaisiin lisätä, mutta pääasia on todeta, että Almqvist-arvostelu tällä puolen Pohjanlahtea kaiken aikaa on pysynyt järkevämmällä ja ymmärtävämmällä tasolla kuin Ruotsissa. Vasta 1870-luvulla ilmestyi Ruotsissa kaksi arvokasta Almqvist-elämäkertaa (Ahnfellin ja Lysanderin), ja myöhemmän ajan tutkimus (Ellen Key, Sylwán, Mortensen, Ruben Berg) on myöntänyt Almqvistille kirjallishistoriallisen kunnian olla Ruotsin rikkaimpia kirjailijaneroja. Tosin Suomessakin Almqvistin myrkytysjuttu ja äkillinen maastapako herättivät aikoinaan hänen ihailijoissaan syvää surua, mutta arvostelu pysyi sittekin säädyllisyyden rajoissa. Kun Runebergiltä kerran kysyttiin hänen kantaansa Almqvistin vaarallisiin mielipiteihin nähden, vastasi hän sattuvasti: "ne eivät ole kapalolapsia varten". Ja kun Runeberg ainoalta Ruotsin-matkaltansa palatessaan v. 1851, jolloin hän surukseen ei enää saanut Almqvistia tavata, kohtasi Topeliuksen syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa, mainitsi tämä ohimennen Almqvistin nimen; silloin Runeberg värähtelevin äänin tarttui hänen käsivarteensa ja lausui nämä merkilliset sanat: "Näetkös, kun Herramme soittaa kauniin sävelmän, ei hän välitä, vaikka valitsisi särkyneen viulun." Kun Topelius myöhemmin kerran oli Runebergin vieraana Porvoossa, tuli Almqvistin pako Ruotsista puheeksi. Topelius kertoi tämän jälkeen kääntäneensä työhuoneessaan riippuvan Almqvistin kuvan seinää vasten. Siihen Runeberg lyhyesti huomautti: "Käännä sinä se jälleen oikeaan asentoon!" Huolimatta Almqvistin elämän rikkinäisistä puolista, ei Runeberg siis lakannut pitämästä häntä Ruotsin kirjallisuuden verrattomana mestarina. Samoin uudempi kirjallisuustutkimus on kääntänyt Almqvistin kuvan jälleen oikeaan asentoonsa ja myöntänyt hänelle sen leimuavan neron arvon, jota hänen aikalaisensa Ruotsissa eivät tahtoneet hänelle tunnustaa.
Tässä tarjotaan nyt suomalaiselle yleisölle lähes 80 vuotta ruotsiksi ilmestymisensä jälkeen ensimäinen suomennos Almqvistin kuuluisasta avioliittonovellista Det går an. Jo 1840-luvulla Aug. Ahlqvist julkaisi pari Almqvistin kansannovellia suomeksi, mutta senjälkeen on hänen teoksistaan tietääkseni vain pari pienempää suomennettu. On nyt valittu juuri tämä teos, koska sen aikoinaan herättämä huomio lienee verrattavissa vain 1880-luvun kynäkiistaan Henrik Ibsenin avioliittodraamoista. Johdannossa olen ottanut varteen huomatuimmat tutkimukset Almqvistista sekä saanut arvokkaita huomautuksia prof. Yrjö Hirniltä ja toht. A.H. Bergholmilta, jotka ovat lukeneet käsikirjoitukseni ja joille täten lausun syvän kiitollisuuteni. Kustantajan toimesta käännätetään edelleen muitakin suuren runoilijan hengentuotteita.
Suomentaja.
Käy laatuun.
Viikon vaiheet.