ENSIMÄINEN LUKU.
Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan — muttei myöskään oikein parempaa säätyä.
Kauniina torstaiaamuna heinäkuussa virtaili paljon kansaa ohi Ritariholman kirkon Tukholmassa ja riensi Kamarioikeuden ja Valtiokonttorin välistä mäkeä alas ehtiäkseen ajoissa Mälarin rantaan, jossa höyrylaivat olivat. Kaikki kiiruhtivat "Yngve Freyn" laiturille ja soluivat nopeasti porraslavan yli, sillä lähdön hetki oli jo lyönyt ja laivan kapteeni komensi "vieraat laivasta pois!"
Vieraat sanoivat sentähden lyhyehköt jäähyväiset lähteville ystävilleen ja palasivat rannalle. Porraslava vedettiin ylös ja laiva lähti liikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua se oli jo kaukana vesillä.
"Turhaan! Liika myöhään, hyvä rouva!" jupisi ilvehtien yksi ja toinen matkustaja hampaitten kolosta, kun muuan iäkäs rouvashenkilö nyt laskeutui alas Ritariholman rantaan ja nenäliinaa huiskuttaen sekä kiihkeästi viittoen ilmaisi olevansa matkustaja, jonka piti päästä mukaan. Ei ollut purjevenettä rannassa saatavilla, ja laiva itse oli ehtinyt suoraan Owensin kohdalle, — niin, jopa se nuolen nopeudella liiti Linnansairaalan sivutse.
Kuitenkin herätti eräänlaista, joskin äkkiä haihtuvaa mielenliikutusta matkustajissa, kun he kuulivat etukannelta nuoren matkustajattaren pari kertaa huudahtavan puoliääneen: "Täti! Täti!" Ollen häpeissään hän ei näyttänyt tahtovan ääneensä huutaa, mutta kuitenkin saattoi ymmärtää hänen ikävällä tavalla joutuneen erilleen sukulaisestaan, arvatenkin lukuunotetusta ja hänelle tärkeästä matkaseurasta.
Mutta ollaanpa usein niin itsekkäitä, että unohdetaan lähimmäisensä; ja ihmiset, jotka ovat ostaneet matkalipun salonkiin ja peräkannelle, eivät liioin ota selkoa siitä, mitä tapahtuu rahvaalle tuolla etukannella ja sen katoksen alla. "Paremmat" matkustajat olivat tällä kertaa vanhahkoja herrasmiehiä, miltei kaikki ikävännäköisiä. Heidän seurassaan olivat rouvat ja lapset, eivät juuri kaikkein nuorinta lajia, mutta sillä hoilakalla ikäasteella, jolloin naiivisuus on haipunut, tunteen ja järjen vielä ehtimättä sijalle astua. Kaikki sellaiset ihmiset ovat ylen itsekkäitä, ja varsin ymmärrettävistä syistä. Nuo hyvin kasvatetut lapset ovat tavallisesti niin kykenemättömiä tulemaan toimeen omin päin, että he joka hetki huutavat apua: milloin on kengännauha höltynyt, milloin hansikas pudonnut järveen, milloin he ovat nälissään, milloin janoissaan, ja koko maailma on heistä epäkunnossa. Heidän äideillään on siis heistä paljon rasitusta, paitsi kaikkea sitä vaivaa mikä heillä pakostakin on omasta ruumiistansa, päästäkseen ylös ja alas ahtaissa höyrylaivaportaissa; ja perheenisät taasen koettavat kyllä virkistäytyä nuuskaamalla ja sanomalehtiä lukemalla, mutta tämäkään tuskin tuntuu riittävän.
He eivät voi suurta huomiota kiinnittää muihin, koska heillä on kylliksi tekemistä oman itsensä, rouviensa ja lastensa ylläpitämisestä, ja ennen kaikkea heidän täytyy ylen huolellisesti harkita, mitä uskaltaisivat laivassa suuhunsa panna, ettei ruumis raukka menisi aivan pilalle: kaikki siitä luonnollisesta syystä, että kun sielun puhdas ilo, joka on ruumiin pahoinvoinnille ja heikkouksille paras lääke, puuttuu, on ihminen alinomaa mille tahansa altis ja voi helposti pahoin sekä siitä mitä syö että siitä minkä syömättä jättää. Monella laivassa olevalla herrasmiehellä oli vielä koleran maininkeja muistissa. Eipä siis ihme, jos itsekukin vain ajatteli itseänsä ja vakain elein, joka olisi kelvannut Rooman senaattorille, harkitsi, tuumiskeli, neuvotteli ja vihdoin, mikäli mahdollista, ratkaisi suunnitelmansa matkan ruokajärjestykseen ja muihin tähdellisiin seikkoihin nähden.
Jos salonkimatkustajain joukosta olisi löytynyt joku nuorehko ja naimaton mieshenkilö, niin tällaisella varmaankin olisi ollut aikaa tuntea sääliä etukannella olevaa rouvashenkilö-poloista kohtaan, joka oli joutunut tädistään erilleen; ainakin hän olisi tähystellyt, minkä näköinen hän oli, ja tiedustanut hänen nimeään.
Tällä kertaa ei "Yngve Freyn" paremman väen keskuudessa ollut sellaista mieshenkilöä tavattavissa. Mutta etukannen matkustajain joukossa oli pitkä ja komea aliupseeri — niin, suoraan sanoen, kersantti — joka, rahallisten esteiden tai muiden syiden takia, tällä matkalla ei ollut välittänyt olla enempää kuin kannellakulkija. Ollen siisti ja säädyllinen, hän kuitenkin keskusteli milloin minkin salonkiperheiden jäsenen kanssa. Häntä ei käsketty pois; sillä hänen viiksensä olivat tummat, pystyt ja miltei kauniit; hänen virkatakkinsa — tshakoo — kyllin sievä rouvia miellyttämään, ja eräänlainen olemuksen miehekkyys vaikutti, että muuten jäykät ja ylhäiset herrat isät alentuivat keskusteluun henkilön kanssa, joka näytti vaiteliaisuudellaan lupaavan olla pysähtymättä aliupseerin arvoon, vaan aikaa myöten nousta, ellei kapteenin tai majurin, kumminkin luutnantin asteelle.