Nuori, siisti kersantti oli etukannella havainnut neidon, joka oli joutunut eroon tädistään, ja hänen huomiotansa herätti, että tämä laivan lähtiessä oli pitänyt päässään sievää valkoista pikku kamritsihattua, mutta hetken kuluttua oli irroittanut hatun päästään, esiintyen sensijaan silkkihuivi päälaella, kuten "neitsyillä" on tapana. Kysymyksenalaista oli siis: oliko tämä matkustajatar neiti vai neitsy? Ja kummassakin tapauksessa, mistä johtui, että hän oli vaihtanut päähinettä?
Tuntien harrastusta neitoa kohtaan hänen ensimäisen onnettomuutensa tähden alkoi kersantti yhä enemmän oleksia etukannella, jonne hän myös oikeudenmukaisesti kuului, ja hän herkesi yhä enemmän keskustelemasta salonkihienoston kanssa. Minusta tuntuu, sanoi hän itselleen, että tämä kaunis tyttö on neiti — jostakin maaseudulta arvatenkin — ja on matkalla kotiin, jonkun vanhemman sukulaisen seuraamana ja suojaamana, jonka kuitenkin kahvikuppinsa esti ajoissa ennättämästä laivaan. Kun näin sattui, luopui neitonen äkkiä neidin hahmosta, ottamalla hatun päästään, jotta hän välttäisi turvatonna matkustamisen sopimattomuuden, ja panemalla huivin päähänsä, hän sensijaan tekeytyy neitsyeksi, samanlaiseksi kuin nuo muut etukannella olevat, neljä tai viisi neitsyttä, jonkajälkeen hän sellaisena voi kulkea, koko Mälaria ainakin, ilman panettelua, joskin ilman tätiä.
Olipa tuo perusteellista ajattelua tai ei, kersantti kuitenkin kiinnitti huomionsa tähän pieneen kohtaukseen. Yhä tuntui hänestä ratkaisemattomalta, oliko tyttö itsessään parempaa vai huonompaa kansaa; hän oli kumminkin aika sievä ja siisti tummansinisessä kapottipäähineessään. Hienosta, vaaleanpunaisesta, miltei valkoisesta silkkikankaasta tehty iso silkkihuivi, siellä täällä kulkevine kapeine, vihreine raitoineen, jonka hän oli köyttänyt kiinni leuan alle ja niskassa kampansa yläpuolella oli aistikkaasti järjestänyt päähineeksi — taikka, kuten muinoin olisi voinut sanoa, hunnuksi — miellytti kersanttia eikä pannut häntä ikävöimään kamritsihattua. Hän meni alas kapteenin luo, saadakseen tietoa neidon nimestä. Kun silmäiltiin matkustajaluetteloa, huomattiin hänen olevan nimeltään Sara Videbeck, lasimestarintytär Lidköpingistä. Tavattoman seikkaperäinen tiedonanto höyrylaivan matkustajalistassa! Mutta se johtui siitä, että hänellä oli mukanaan passi, jota muuten laivassamatkustajat harvoin käyttävät, ja että hänellä oli ollut kylliksi järjestysaistia jättää passinsa kapteenille matkan varrella, saadakseen kaikkea mahdollista turvaa.
Kersantti istui moniin ajatuksiin vaipuneena alhaalla ruokasalongissa — huomaa: ruokasalongissa — siinä samassa, jonne etukannen matkustajat, ainakin riittävän rohkeat ja reippaan näköiset, saavat ruoka-ajoilla tunkeutua. Oli nyt jokseenkin aamiaisen aika tahi saattoi helposti siksi tulla, jos tilasi annoksen. Kersantti ajatteli näinikään. Lasimestarintytär Lidköpingistä — se on pikkukaupunki, kaukana, kaukana Tukholmasta. Neiti, tavallaan, kyllä. Porvarintytär, kuitenkin halvinta porvarisluokkaa. Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan — mutta ei myöskään oikein parempaa säätyä. Miksi sellaista oikeastaan on katsottava? Miksi nimitettävä? On jotakin perillepääsemätöntä tässä välilajissa. Katsotaanpas — "tuos tänne pihvipaisti!"
Aamiainen oli ovela pysähdys kersantin harhailevissa ja selvittämättömissä ajatuksenjuoksuissa. Kun pihvi oli lopetettu, jatkoi hän itsekseen: — Tosiaankin, tuhat tulimmaista, hänhän on juuri kuin minäkin. Mikä olen, par exemple, minä miehiäni? En sotamies. Enkä upseeri. En huonompaa kansaa, enkä oikein parempaakaan. Annas nähdä — perhana — "tuos tänne portteria!"
Portterin juotuaan kersantti nousi, kiersi viiksensä kiemuroihin, sylkäisi syvälle vasempaan salonginnurkkaan ja maksoi aamiaisensa. — Hm! — hän ajatteli, — Sara — Vid— Vid— ei ole mitään syönyt aamulla. Tekeepä mieleni mennä kannelle katsomaan, voiko hänelle puhua taikka tarjota — voiko hän par exemple syödä —.
Kersantin ajatuksenjuoksut, nyt kuten ennenkin hieman harhailevat, eivät tälläkään kertaa päättyneet, vaan keskeytyivät pysähdykseen. Saappaat tarkastettiin ja huomattiin kiiltäviksi, virkatakki puhtaaksi harjatuksi ja mallikelpoiseksi. Tehden kaksi kimmoista harppausta portaita ylös oli nuori, "rento" sotilas pian taas kannella, katsoi ympärilleen ja tähtäili laivan keulavannasta.
Ensimäiseksi hänen silmänsä siellä äkkäsivät ryhmän taalalaistyttöjä seisomassa ennenmainittujen neljän tai viiden neitsyen edessä, joiden keskellä hieno pää myöskin pysyttelihe, sekä viimeksi pari pikistä koneenkäyttäjää. Kersantti lähestyi. Hän kuuli taalattarien kaupittelevan jouhisormuksia, mustia, valkoisia, vihreitä, punaisia, nimet ja muistosanat niihin taidokkaasti kiedottuina. Ne tahtoivat neitosia ostamaan, mutta neidot olivat tylyjä ja tinkivät. Sen neidon, jolla oli helakka päähine, ei kersantti kuullut juuri tinkivän, mutta hän näki tämän suurella tarkkuudella valitsevan jouhisormuksista ja vihdoin kiintyvän sileään, mustan ja valkoisen kirjavaan, ilman muistokirjoitusta. Taalalaistyttö sanoi hintansa, kuusi killinkiä. Hieno pää nyökkäsi hyväksyvästi, jonkajälkeen pieni kukkaro — pussi, kudottu vihreästä silkistä — otettiin kapotista, ja hopearaha näyttäytyi kädessä, leväten aika sievästi hansikkaalla, couleur de lilas. Hopearaha oli Ruotsin pienintä lajia, kaksitoista killinkiä. "Voitko antaa mulle takaisin kuusi killinkiä tästä tällaisesta?" sanoi miellyttävä ääni murtaen kauniimmanlaatuiseen länsigötalais-tapaan ääntämällä r:n hieman sorahdellen. "Kuusi killinkiä pientä rahaa?" vastasi taalalaistyttö; "voi, hyvä neitsy, sitä minulla kyllä ei ole, mutta osta samalla kaksi sormusta minulta, niin maksaa tasan kaksitoista killinkiä. Osta! Osta!"
"Ei toki, ei!" kuului ääni sievästä päästä. Kersantti, joka seisoi takana ja näki vain niskan, ei saanut muuta todistetta siihen että vastaus tuli häneltä, kuin että pää kumartui vähäisen eteenpäin.
Kersantti astui nyt hilpeästi esiin ja sanoi: "Sallikaa, neiti Vid—" hän pidättäysi — "sallikaa, hm, että minä ostan nuo kaksi jouhisormusta taalatar-poloiselta." Hän pani kaksitoistakillinkisen taalalaistytön käteen ja otti muitta mutkitta molemmat mustanvalkoiset sormukset, joita tyttö piti ylhäällä ilmassa neitojen edessä, toivoen kaupantekoa. Helakka nainen katsoi hieman kummastuneena sotilaaseen. Mutta hän, joutumatta hämilleen, otti heti toisen sormuksen, jonka neito ennen oli valinnut, antoi sen tälle ja sanoi: "Ettekö halunnut tätä, neiti Sar— hm — ettekö juuri tätä? Tehkää hyvin, ottakaa se ja pitäkää! Minä pidän itse toisen."