Tyttö katsoi häneen — kuten hänestä tuntui — peräti kaunein silmin. Sormuksen, jonka hän ojensi, tyttö tosin hämillään otti, mutta kun hän arveli, että tyttö sen panisi siihen sormeen, johon itse oli sen aikonut, huomasi hän sensijaan tytön, sanaakaan sanomatta, vetäytyvän hiljaa laivanpartaalle ja päästävän sormuksen järveen.
— Prosit, kersantti! — tuumi hän itsekseen, tämän liikkeen huomatessaan. — Se tietää sitä, että olen kerrassaan nolattu. Hyvä, hyvä, veliseni! Miksi häntä neidiksi puhuttelin, kun hän on verhoutunut huivipäähineeseen ja tahtoo olla tuntematon? Tuollaista sinutellaan, pikemmin, jos niiksi tulee, ja miksi tarjota tuntemattomalle tytölle sormusta? ja vielä laivankannella? Hyi häpeä, Albert!
Hän meni vastapäiselle laivanpartaalle ja heitti toisen jouhisormuksen, jonka jo oli pannut omaan sormeensa, myöskin järveen. Samassa hän sylkäisi tervehöystykkiin, joka oli siinä vieressä. Sitten hän astui kierroksen kannen yli laivan perään, ja kun hän taas läheni etukantta, sattui niin, että hän joutui hienohipiäisen tuntemattoman kohdalle, joka seisoi katselemassa koneiston liikuntaa.
"Näetkös", hän sanoi ja ojensi kätensä, "minä olen myöskin heittänyt sormukseni järveen. Se oli kyllä paras, minkä saatoimme tehdä."
Ensin luima silmäily kiireestä kantapäähän, heti senjälkeen tuskin huomattava, mutta varsin suopea hymyily, vienosti värähtelevä ilme, joka heti häipyi, oli hänen vastauksensa. "Onko sormus järvessä? Niinkö?" hän lisäsi.
"Toivon hauen sen jo nielleen", sanoi kersantti.
"Minun sormukseni otti iso ahven."
"Kun nyt", jatkoi kersantti päätä nyökyttäen, "hauki nielee ahvenen, minkä toivon pian tapahtuvan, niin tulevat kuitenkin molemmat sormukset lepäämään — saman — sydämen alla." Viime sanat kuiskattiin hellästi venyttämällä, mutta siinä kersantti kuitenkin onnistui perin huonosti. Tyttö kääntyi äkisti pois vastaamatta ja meni muiden neitosten seuraan.
— Prosit, velikulta! — sanoi hän itselleen. — Nolattu uudestaan! Ja miksi puhua sydämestä? Ja laivankannella. Mutta yksi asia minua ilahduttaa: hän ei pannut pahakseen, että uskalsin sinutella häntä. Sentähden ja siis: ei koskaan enää neiti!
Hän meni alas ruokasalonkiin ja osti itselleen sikarin, jonka hän myös sytytti, tuli uudelleen ylös, istuutui ylvään ja vapaan näköisenä matka-arkkunsa päälle, veti pitkiä savuja sikaristaan ja näytti mainiolta.