Pehmeä käsi kosketti Albertin olkapäätä. Hän tuijotti ylöspäin punaisista säteistä, joita oli pitkän aikaa seisonut katselemassa, miten ne keinuivat ja pakenivat läikehtivällä vedenpinnalla. Se oli Sara, ja hän puheli kuiskaamalla: "Mene nyt täältä, minä sensijaan vartioin sekä sinun että minun tavaroita, kunnes pääsemme niiden kanssa maihin. Mene nyt alas juomaan punssilasisi. Mutta ehdittyämme alas sillalle riennä silloin kiiruusti kaupunkiin ja hanki meille kantajat, ennenkuin muut matkustajat vievät meiltä miehet."
He seisoivat sattumalta aivan yksin keulassa, niin ettei Saran kai olisi tarvinnut kuiskata. Mutta Albertin mielestä se kuului niin hyvältä ja tuttavalliselta, ja neidon sievät kasvot olivat häntä silloin niin lähellä, että hän, itse sitä tietämättä, suuteli häntä ja lähti pois kuten toinen oli käskenyt.
Sara Videbeck, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, alkoi keulan etupuolella toimeliaasti järjestellä kaikenlaisia suurempia ja pienempiä asioitaan. Hän keräsi kokoon omat matkalaukkunsa, lippaansa ja päällysvaatteensa. Hän kantoi myös samaan läjään kersantin jotakuinkin leveäsiipisen repun, laukun ja matkaviitan. Miten hän ne saattoi tuntea, sopii kysyä. Mutta sen päivän havainnot olivat hänelle riittäviä huomatakseen, mihin kapineihin kersantti kierrellessään laivankantta erityisellä mielenkiinnolla oli luonut huomionsa, väliin nostellut, siirrellyt, sovitellut niitä ja niin edespäin, jota kelpo mies ei tee koskaan muille kuin omille tavaroilleen.
Albert meni tosiaankin portaita alas ja otti lasillisen punssia. "Neiti hyvä, antakaa minulle kiltisti kaksi lasillista lisää, ja antakaa ne tälle pienelle tarjottimelle. Kannan ne itse, niin ei ketään vaivata." Ennen niin ankaran matkustajan noin lempeästä äänensävystä iloisena tarjoilijatar teki nopeasti kuten käsketty oli. Albert otti tarjottimensa, kantoi sen säyseänä kuin viinuri portaita ylös ja meni keulaan tarjoamaan matkatoverilleen. "Onko se Carolinaa?" kysyi tämä. "Minä en juo punssia."
"Juo nyt lasillinen minun tähteni tänä iltana, illempänä tulee viileätä. Se on hienoa ja hyvää."
"Hyvä", sanoi neito, lasin tyhjennettyään. "Albert, tämä on parempaa kuin carolina."
"Sitäpä juuri aina olen väittänyt", vastasi kersantti ja tyhjensi viereisen lasin.
Nyt paukahti tykki tervehtien Arbogan kaupunkia, ja höyrylaiva laski laituriin oikeanpuoliseen rantaan, kuten tapana oli, alapuolelle Lundborgin taloa.
Kersantti, notkea, reipas mies ja oivalla tuulella, oli ensimäinen hypähtämään maihin. Katseltuaan hetkisen ympärilleen lähimmällä kadulla tapasi hän kaksi joutilasta arbogalaista, joiden kanssa pian sai sovituksi. He seurasivat häntä alas laivalle kantaen lähistöstä ottamiansa paareja. Laivalle tultuaan Albert ei ollutkaan tavata hakemaansa. Hieman hämillään tähysteli hän hämärissä hentoista päätä… sitä ei löytynyt. Vihdoin hän kuitenkin kannella äkkäsi hattupäisen Sara Videbeckin. Vaikka nuo kaksi kantomiestä odottivat määräystä, ei hän kumminkaan malttanut pidättyä muutamia silmänräpäyksiä katselemasta muuttunutta ystäväänsä.
Tosin oli hän tänä aamuna vilaukselta nähnyt saman ilmennyksen edessään muutaman minuutin ajan, mutta hän oli silloin nähnyt neitosen ilman mielenkiintoa. — Nyt… onko se hän? — ajatteli kersantti. Neitinä hän — kerran ennemmin huomautuksen saatuaan — ei lainkaan tahtonut neitoa pitää. Mutta iso valkoinen kamritsihattu sopi varsin viehkeästi sievään vapaaseen hienoon päähän, ja muutamat aistikkaat tummat kiharat riippuivat myös kummankin ohimon kohdalla, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati. Albert viittoi miehille, minnepäin heidän oli mentävä. Sara sanoi korostaen kolmatta sanaa: "Nämä ovat meidän kapineitamme; huolehtikaa niistä, etteivät hankaudu paareilla!"