"Ajattele mitä tahdot, Albert, mutta minä en suinkaan ole herännäinen; sitä voit kysyä heiltä itseltään, sillä minä jätän sinulle täyden vapautesi. Kun minä tässä hautakivellä puhun perkeleistä, niin tarkoitan turmeltuneita, hirveitä ihmisiä, joita kyllä saa kaupungeissa nähdä, ja maalla kanssa, luullakseni."
"Sillä tavoin ihmisiä koetellaan, Sara."
"Koetellaanko? Minä arvelen, ettei kukaan, joka tahtoo ihmisille oikein hyvää, toimita sellaista koettelemusta, jossa suurin osa hukkuu ja suorastaan uppoaa. Ja kenen onkaan soveliasta ja säädyllistä tuottaa ihmisille niin helvetillistä koettelemusta, että se päättyy itse helvettiin? Sitä en nimitä koettelemukseksi, vaan raivohulluudeksi."
Albert säpsähti uudelleen ja kavahti pystyyn kuullessaan nuo hirveät sanat. Helvetti, raivohulluus ja perkeleet eivät olleet koskaan kuuluneet siihen keskustelukieleen, jota hän seurassa käytti, paitsi, kuten sanottu, kirotessaan. Ja Saran seurassa hän ei ollut ikänä vannonut ainoatakaan sadatusta, ainakaan hänelle itselleen suunnattua, ei hyvää eikä pahaa.
Mieltänsä hauskuttaakseen hän nosti lapset, toisen toisensa jälkeen, syliinsä, suuteli heitä lämpimästi ja katsahti hieman arasti alas neitoon, joka istui hautakivellä. Hän huomasi Saran samalla hetkellä katsovan ylös häneen ja lapsiin, ja näytti siltä kuin hän puolittain aikoisi ojentaa kätensä heitä kohti. Häntä kiinnitti ihmeellisesti tämä taulu. Hän ei ollut maalaaja, sävelniekka eikä runoilija; hän ei siis osannut piirtää, laulaa eikä itselleen ilmaista mikä häntä niin viehätti tuon istuvan, ylöspäin tähystävän naisen kuvassa. Eikä tämäkään ollut luonteeltaan runollinen. Puhtaan ja taivaallisen teeskentelemättömän olennon kuva on yhtähyvin jotakin.
"Nyt… nyt tule sisälle, Sara! Ilta joutuu joutumistaan, saatat kylmettyä. En ikimaailmassa tahtoisi, että sinä vilustuisit." Hän antoi taas lapsille useita suuteloita ja pieniä hopearahoja; he juoksivat laulaen tiehensä, ja hän otti Sara Videbeckin käsikynkkäänsä.
"Vilustuisin? Toivon ettei niin käy. Minun on koko lämmin, Albert, vaikka asia lienee niin, että sinä et milloinkaan näe minua palavissani tai huomaa poskieni hehkuvan."
Ennenkuin he astuivat pois kirkkomaalta, kääntyi Sara vielä kerran taakseen, katseli majesteetillista, korkeata, harmaata kirkontornia heidän takanaan ja taivutti huomaamattomasti vartaloaan, ikäänkuin olisi niiannut jäähyväisiksi… tahi ehkä kiitollisuudenosoitukseksi siitä hauskuudesta, joka hänellä oli ollut pienokaisista kirkkomaalla.
Albertin sydän keveni jälleen hänen päästessään kadulle. Sara asteli myös keveänä, raskasmielisenä ja melkein kimmoisena hänen vierellään. He alkoivat jutella matkasta ja kaikenlaisista tarvikkeista. Ennenkuin tiesivätkään, olivat he saapuneet majatalon luo, jossa heidän tavaransa jo olivat, tilavassa, kauniissa, rattoisessa kamarissa.
Kuitenkin tuli pian niin hämärä, että palvelusneito toi huoneeseen kynttilöitä, laski alas kaihtimet sekä kysyi mitä herrasväki käski illalliseksi, ja tahtoivatko he syödä alhaalla yleisessä huoneessa, vaiko ylhäällä itsekseen.